torstai 24. helmikuuta 2022

Valkoisuuden itsereflektiota pakeneva antirasistinen työ

Toimin parissa eri antirasistisessa työryhmässä. Erään palaverin jälkeen tajusin jälleen kerran päätyneeni puhumaan siitä, kuinka valkoisuuden reflektointi on ihan normaali osa antirasistista työtä. Eikä antirasistisen työn rasismin rakenne, joka perustuu siihen, että tässä työn osa-alueessa keskitytään valkoisuuteen. Mieleeni hiipi kysymys: Miksi olemme jälleen tämän kysymyksen äärellä? Mistä tässä on kyse?

Kysymys jäi askarruttamaan ja kävin jälleen kerran lukemassa muistiinpanoja termistä valkoisuus. Eli valkoisuus viittaa siihen valta-asemaan jonka rasismin rakenteessa saa ja valkoisuus pakenee määritelmiä ja sitä kautta se merkitään normaaliksi. Jes, ehkä ymmärrän tämän. Eli voisiko olla, että antirasistisen työn valkoisuusnormia pidettäisiin yllä vähättelemällä valkoisuuden reflektoinnin merkitystä?

Valkoisuuden reflektoinnissa tunnistetaan sisäistettyä valkoisuutta, eli tiedostamattomia ennakkoluuloja ja rasistisia ajattelumalleja. Olen huomannut, että tässä työssä on paljon kyse muistamisesta ja unohtamisesta. Sen huomaa  käytännössä. Tuntuu, että kun kyse on rasismista, opin ymmärtämään vielä hitaammin ja uuden oppiminen on enemmän eteen päin ja taaksepäin menemistä. Unohdan herkemmin sen, mitä olen jo kerran tajunnut. Muistan väärin sen, mitä olen lukenut ja kuullut. Muistan, että kuulin jonkun solmuja avaavan ajatuksen ja unohdan sen seuraavassa hetkessä. Tai luulen muistavani sen ja muistan sen väärin. Ehkä omaa etuoikeutta käsittelevä tieto on vaikeampi muistaa? Palaverista kotiin tullessani palaan valkoisuus-termin määritelmään:

Valkoisuus ei ole vain ihonväriin ja ruumiin ulkoisiin seikkoihin liittyvä tekijä. Kysymys on ensisijaisesti merkityksistä, joita tietyille ruumiille annetaan ja niistä paikoista, joita tietynlaisille ruumiille varataan yhteiskunnassa. Valkoisuus tuo etuja niille, jotka voivat tuohon paikkaan asettua. Käsite viittaa siihen hierarkisoivaan voimaan suhteessa niihin, jotka määrittyvät sen “toisiksi”. Normatiivinen valkoisuus on olennainen osa suomalaisuutta ja kansallista identiteettiä. (Keskinen, Mkwesha ja Seikkula 2021, 60)

Kun kerta valkoisuudessa on kyse tietyille ihmisille varatusta valta-asemasta ymmärrän, ettei valkoisuuden reflektointi voi olla epärelevanttia antirasistisen työn kannalta.

(Jos seuraavan kappaeen termit valkoisuuskeskeisyys, sävykyttäys ja valkoinen herkkänahkaisuus on uusia, selitteet löytyy tekstin lopusta.)

Valkoisuuden reflektointiin kohdistuva kritiikki on omassa arjessa ollut joskus muotoa: “Valkoisuuden tiedostamiseen keskittyvä antirasistinen työsisältö on valkoisuuskeskeistä”. Valkoisuuskeskeisyydellä viitataan työkulttuuriin tai näkökulmaan, jossa valkoiset tunteet, eli valkoinen herkkänahkaisuus ja rasistiset toimintamallit, kuten sävykyttäys, saavat kritiikitöntä tilaa ja määrittelyvaltaa antirasistisessa työssä. Valkoinen herkkänahkaisuus ja riitely ovat strategioita, joilla rasismia tuottavaa kulttuuria ylläpidetään. Valkoisuuskeskeisyys taas vähenee, kun työyhteisössä osataan viedä keskustelu takaisin, niihin asioihin, mitkä liittyvät rasismiin, joka kohdistuu mustiin, ruskeisiin ja alkuperäiskansoihin (Resmaa 2022, Saad 40–41).

On totta, että valkoisuuden reflektointi keskittyy valkoisuuteen. Mutta se ei tarkoita, että se olisi “valkoisuuskeskeistä” ja vaientaisi rasismia käsittelevän keskustelun. Koska valkoisuuden reflektointi auttaa ymmärtämään valkoisen kulttuurin piirteitä, kuten rasismia käsittelevässä keskustelussa esiin nousevaa defensiivisyyttä ja passiivisuutta. Näin ollen ymmärrys sisäistetystä valkoisuudesta auttaa myös valkoisen herkkänahkaisuuden ja riitelyn keskellä navigointia antirasistisessa palaverissa, kun näitä tunteita ilmenee. Omaan valkoisuuteen tutustuminen auttaa ymmärtämään sitä, millä eri tavoin rasismia käsittelevän tiedon rooli voidaan tahattomasti minimoida yhdessä keskustellessa.

Ennen kuin aloitin itsereflektiotyön en saanut mitään aikaiseksi antirasismin saralla ja aloittamisen jälkeen aloin saamaan asioita aikaiseksi. Tästä huolimatta, kun valkoisuuden reflektion merkitys kyseenalaistetaan, valkoinen hiljaisuus valtaa minut, enkä saa sanottua mitään. Tunnen syyllisyyttä valkoisuuskeskeisyydestä ja samalla vatsassa on outo olo. Olo, joka on lähiaikoina alkanut välillä kertomaan, että nyt keskustelussa on käsillä joku rasismiin liittyvä ristiriitaisuus, jonka keho tietää, mutta jota mieli ei ymmärrä. Mietin: En minä ole ketään pakottanut valkoisuuden reflektointiin. Onko tämä kritiikki minulle esitetty toive toimia toisin? Jatketaan valkoisuus-termin määritelmän parissa:

Valkoisuus voi olla osa erilaisten instituutioiden käytäntöjä, rutiineja ja kulttuurista merkityksenantoja. Shirley Anne Tate on instituutioita tutkiessaan kiinnittänyt huomiota siihen, miten valkoiseen “viattomuuden” ja tietämättömyyden käsitysten avulla institutioissa oikeutetaan haluttomuus tietää rasismista ja valtasuhteista. Samoin oikeutetaan haluttomuutta tuntea tietoa, poliittista toimintaa ja elämäntapoja, joita mustat ruskeat ja muut ei-valkoiseksi rodullistetut ihmiset ja yhteisöt ovat kehittäneet. Tate on tuonut esiin, miten psyykkiset ja vuorovaikutukselliset suhteet vaikuttavat instituutioiden arkeen: esimerkiksi rasismista puhuminen ja siihen liittyvien käytäntöjen muuttaminen aiheuttaa usein kieltämistä ja vastarintaa. (Keskinen, Mkwesha ja Seikkula 2021, 61.)

Asia alkaa valjeta. Kun valkoisuuden reflektointi on merkitty epäolennaiseksi osaksi antirasistista työtä, olen kohdannut antirasistisen työn vastustuksen muodon, jonka Shirley Anne Tate on määritellyt tutkimuksissaan. Mietin, onko valkoisessa kehossa kasvaneelle mielelle mahdollista kehittyä tunnistamaan antirasistisen työn vastustamisen antirasistisen työn kehittävästä kritiikistä? Mietin myös, oliko juuri tästä kyse niinä parina kertana, kun yksikön johtajalla ei ole omien sanojensa mukaan ollut mitään tietoa siitä, kuka henkilöstöhallinnossa päättää koulutuksen määrärahoista? Eikä mahdollisuutta selvittää asiaa.


Antirasismi on työtä ja valkoisuuden reflektointi avaa katseen, jolla muutostyön tarpeen näkee

Olemme käyneet yhden antirasistisen työryhmän kanssa läpi muutoksen “valkoisesta paneelista” (selite alhaalla) konkreettisia asioita tekeväksi antirasistiseksi työryhmäksi. Työryhmän henkilöistä suurin osa on valkoisuudesta hyötyviä, joten työskentelyn tahti on edelleen valkoisuuden takia hidas, mutta olemme päässeet valkoisen passiivisuuden vaiheesta eteen päin ja alkaneet toimia. Hukkasimme työryhmän kanssa vuoden antirasismin resurssit, koska yritimme aloittaa työtä ilman valkoisuuden itsereflektointia. Lopputuloksena puhuimme ihmisarvoista vuoden saamatta mitään konkreettista aikaiseksi. 

Valkoisuuden reflektointi nostaa pinnalle häpeän, surun ja vihan tunteita, jotka ilman reflektointia olivat työtä hidastavina tiedostamattomina jarruina. On luonnollista, että kaikissa elämäntilanteissa tunnetyöhön ei ole resursseja. Mutta meidän tapauksessa jo parikin ihmistä, jotka tekivät itsereflektointityötä, tukivat koko työryhmän toimintaa. Kasvatusalan antirasistisen muutoksen kannalta tärkeintä on se, että ne, joilla resursseja on, aloittavat työskentelyn. Näin alan keskustelukulttuurin kyky pitää kasvatusalan rasismia kysymyksenä esillä lähtee kehittymään. 

Antirasistisessa institutionaalisessa työssä puretaan 500 vuoden rasismin historian traumataakkaa. Käsittelemättömiä tunteita ja tietoa on luonnollisesti paljon. Mitä enemmän on kasvatusalan ammattilaisia, jotka pystyvät kannattelemaan rasismikeskustelua sitä vaientavien valkoisen mukavuuden vaateiden keskellä, sitä mahdollisempia rasismia käsittelevät amatilliset keskustelut ovat (Menakem 2022). Samaan aikaan, kun yksin työskentely on toimiva työskentelymalli osalle, myös minulle, välillä huomaan, miten liika yksilökeskeisyys vaikeuttaa antirasistista työtä. Varsinkin kasvatusalalla, jossa työ monesti kaventuu sekä työkulttuurin, että kiireen takia yksilökeskeiseksi. Layla F. Saadin kirjan ympärille rakentunut valkoisuutta reflektoiva vertaistukiryhmä on omalla kohdalla tehnyt tunnetyöstä huomattavasti kevyempää ja mukavampaa, vaikka aihe onkin raskas ja tuo pinnalle epämukavia oloja. Resmaa Menakemin sanoja kasvatusalalle soveltaen: 

Olemme todella hyviä (kasvatusalalla) tekemään kaikista yksilöitä. Mutta kyse on kuitenkin siitä, että me muodostamme osan isoon kokonaisuuteen. Kyllä yksilö on osa sitä, mutta yhteisö on merkittävä osa sitä. 

Valkoisuuden reflektointi siis auttaa purkamaan omassa kehossa ja työyhteisössä olevia antirasistisen työn esteitä ja hidasteita. Kävin juttelemassa aiheesta Helsingin uutisten haastattelussa: https://www.helsinginuutiset.fi/paikalliset/4486876 Yksi korjaus juttuun olisi ollut tarve tehdä, jottei valkoisuus termin antirasisiselle työlle haitallinen käsitys termistä leviäisi jutun kautta. 

Jutun julkaisuhetkellä artikkelissa sanottiin: ” Valkoisuuden reflektoinnilla tarkoitetaan sitä, että valkoihoinen ihminen opettelee tunnistamaan tiedostamattomia rasistisia ajatusmalleja”. Käsite ”valkoisuus” ei kuitenkaan viittaa vaaleaan ihoon. Se viittaa rakenteellisen rasismin tarjoamaan valta-asemaan. Se, että ihmisellä on vaalea iho ei tarkoita sitä, etteikö hän olisi rasismin kohteena. Rasismin kohteena ovat esimerkiksi alkuperäiskansat. Ihminen voi samanaikaisesti hyötyä ja olla alisteisessa asemassa rasismin rakenteessa. Valkoisessa kulttuurissa olemme monet kuitenkin tottuneet typistämään monimuotoiset ilmiöt kahtiajaoiksi, kuten hyvä-paha. Tai valkoisuudesta hyötyvä, valkoisuudesta ei hyötyvä. Esimerkiksi vaaleaihoisen, valtaväestöön kuuluvan vanhemman ruskeaihoinen lapsi ”hyötyy” tästä rasismin järjestelmästä perheen valkoisuuden kautta. Perhe on rasismin hierarkiassa korkeammassa asemassa. Pyysin korjausta lauseeseen niin että edeltävä lause korvattaisiin lauseella: Valkoisuuden reflektoinnilla tarkoitetaan sitä, että opetellaan tunnistamaan rasismia ja omaa etuoikeutettua asemaansa, ja purkamaan vallitsevaa valkoisuusnormia uuden tiedon omaksumisen ja itsetutkiskelun kautta. Käsitteen virheellisen määritelmän korjaus ei mennyt läpi vaan Paastela ohjasi korjaamaan virheellisen määritelmän mielipidekirjoituksen muodossa. Mietin, että nyt ollaan uudella alueella, jossa en ole aikaisemmin ollut. Kiinnostavaa, että rasismia ja valkoisuutta käsittelevän haastattelun jälkeen saan ohjeen siirtyä väittelemään haastattelun käsittelemän termin määritelmästä lehden mielipidepalstalle. Eikä käsitteen laatineen tutkian määritelmällä ole sen verran merkitystä, että yksi lause korjattaisiin artikkeliin jälkikäteen. Niin kuin Alok Vaid-Menon on sanonut, se joka kontrolloi sanoja, kontrolloi maailmoja. Jokaisen sanan takana on elämä. Asioita ei vaan puhuta todeksi, niitä puhutaan myös sukupuuttoon.

Olen viime viikon keskustellut siitä kysymyksestä, viittaako valkoisuus sana vain ihonväriin vai ei. Sekä koittanut tukea keskustelua siirtymään suuntaan, jossa keskstelun lähtökohta olisi käsitteen kehittäneiden tutkijoiden määritelmä käsitteestä. "Valkoisuus termi viittaa ihonväriin" -käsityksen purkaminen on tärkeää, koska tätä käsitystä voidaan käyttää keskustelussa myös rasismin olemassaoloa mitätöivänä argumenttina. Jonka avulla minimoida tieto, joka perustuu kriittiseen valkoisuuden tutkimukseen. Minimointi, jota itse olen kohdannut, on usein ollut muotoa ”Valkoisuus termi on huono, koska se viittaa ihonväriin, ja myös saamelaisyhteisö on rasismin kohteena.” jonka jälkeen keskustelu jatkuu suuntaan ”Ei meidän tarvitse omaksua kriittiseen valkoisuustutkimukseen omaksuvaa tietoa, koska termi on huono ja se viittaa ihonväriin.”   

Sisäistetyn valkoisuuden tunnistamiseen on useita eri kirjoja

Nykyään on useita kirjoja, jotka tukee valkoisuuden reflektoinnissa. Valitettavasti suomenkielistä teosta ei ole saatavilla, mutta sähköisiä versioita pystyy kääntämään suomeksi, ja jos työtä tekee vertaisryhmässä, tietoa voi jakaa myös keskustellessa. Koska valkoisen ylivallan kulttuuri on lopulta vesi, jossa länsimaalainen ihminen ui, niin rasismin väheneminen ei ala sen vastustamisesta. Se alkaa siitä, että yhdessä opimme keskustelemaan toistemme tunteita kannatellen aiheesta ja opimme muuttamaan antirasistisella työllä sitä kasvatusalan kontekstia, jossa rasismi ilmenee.

Layla F. Saadin kirja Me and White Supremacy, How to Recognize Your Privilege, Combat Racism and Change the World johdattaa lukijaa tunnistamaan omia rasistisia ajattelu- ja toimintamalleja. Kirja on kirjoitettu Britannian rasismin kontekstiin, joka soveltuu ehkä hieman paremmin suomalaisen rasismin reflektointiin kuin amerikkalaiseen rasismiin perustuvat kirjat. (Huom, samankaltaisia kirjoja on kaksi, Brittiversiossa on oranssit kannet.) Teos tarjoaa myös seikkaperäiset ohjeet vertaisryhmän perustamiseen. Kyseisestä kirjasta löytyy myös PDF-versio, jota olemme kääntäneet suomenkielelle yhdessä varhaiskasvatuksen valkoisuutta reflektoivan ryhmän kanssa netin käännösohjelmalla. Kirjaa myy esimerkiksi suomalainen kirjakauppa ja adlibris.

Layla F. Saadin verkkosivut:

https://www.meandwhitesupremacybook.com/the-book

Resmaa Menakemin kirja My Grandmother’s Hands johdattelee valkoisuuden reflektointiin kehollisen traumatyön näkökulmasta. Kirja perustuu Menakemin kehittämään rodullisen ylisukupolvisen, institutionaalisen ja henkilökohtaisen kehollisen trauman teoriaan, jonka nimi on HIPP-teoria. Kirja on myynnissä esimerkiksi adlibriksellä. Kirjan vahvuus on keho- ja traumatietoinen työskentelyote ja näin vahvempi tunnetyön tuki ja heikkous suomen kontekstissa se, että kirja on kirjoitettu amerikkalaisen rasismin kontekstiin, joten lukiessa tulee tehdä suomi vs amerikka pohdintaa.

Resmaa Menakemin verkkosivut:

https://www.resmaa.com/merch

Menakemin ja Saadin kirjat perustuvat itsenäisesti tehtäviin harjoituksiin. Kyseiset kirjat eivät auta oman rasismin vähentämisessä, jos kirjat vain lukee läpi. Resmaa onkin sanonut, että jos joku kertoo hänelle, että on lukenut kirjan parissa päivässä läpi tai käynyt kirjaa käsittelevässä työpajassa, niin hän miettii, ettei työpajan vetäjä tai kirjan lukenut ihminen ole ymmärtänyt kirjan merkitystä. Näiden kirjojen rasismia vähentävä vaikutus perustuu harjoitusten tekemiseen joko itsekseen tai vertaisryhmän kanssa. Ne on ensisijaisesti orientoivia kirjoja, joiden harjoitukset auttavat ohjaamaan omaa toimintaa ja ymmärtämään rasismiin liittyviä keskusteluja ja tilanteita työyhteisössä. (Resmaa 2022)

Resmaa Menakemilla on verrkosivuillaan myös opetusvideoita, jotka käsittelevät sitä, miten rasismin ylisukupolvinen trauma ilmenee valkoisessa ja mustassa, ruskeassa tai alkuperäiskansaan kuuluvan ihmisen kehossa kehossa, eli Menakemin käyttämin termein kulttuurisessa kehossa. Verkkosivuilta löytyvien Menakemin ilmaisten opetusvideoiden kautta on helppo ymmärtää, miksi yhdenvertaisuuspalaverissa keskusteleminen on vaikeaa ja sen takia rasismiin liittyvän alistamisen vähentävä työ on vaikeaa joskus myös niille, jotka haluavat rasismia vähentää. Ilmaisiin opetusvideoiden pariin pääsee kirjautumalla sivulle vaikkapa google tunnuksilla. Jos kaipaat suomennosta opetusvideoista, niin minulle voi laittaa viestiä joko @uplaukkanen instagram sivuilla, täällä blogissa tai meiliosoitteeseen valkoinenkasvattajareflektoi@gmail.com

https://courses.culturalsomaticsinstitute.com/users/sign_in

Valkoisuuden reflektointi auttaa näkemään todellisuuden todenmukaisemmin

Valkoinen hiljaisuus ja valkoinen herkkänahkaisuus pitävät yllä rasismin valtarakennetta kasvatusalan keskustelukulttuurissa. Sen asiakasryhmän hyvinvointia on vaikea edistää, jonka kokemukset ovat työkulttuurin arkisen vaikenemisen ja pahastumisen alueella. Ilman taitoa puhua arkisesti rasismista, ei voida kasvatusalan työyhteisönä oppia tunnistamaan rasismia kiusaamisesta. On tehtävä töitä, ettei seuraava sukupolvi kanna samanlaista rasismin taakkaa, kuin mitä rasismin kohteena olevat ihmiset tämän päivän Suomessa kantavat.

On helpottavaa huomata, että reflektoinnin ansioista en enään niin monesti ihmettele sitä, mitä rasismia käsittelevässä keskustelussa tapahtuu. On myös helpompi löytää oma paikka antirasistisena toimijana, nyt kun ymmärrän usein, joskus kylläkin vasta jälkikäteen, miten oma positio vaikuttaa rasismia käsitteleviin keskusteluihin ja siihen, miten ihmiset suhtautuvat minuun. Valkoisuuden reflektointi auttaa ymmärtämään sitä latausta, joka rasismista keskustellessa sanoissa on. Näin se auttaa ymmärtämään myös sitä, millainen on tila, jossa kasvatusalan rasismikokemuksesta puhuminen on mahdollista ilman, että sen merkitys minimoidaan. Se antaa näkemystä ajatella sitä, mitä tapahtuu kasvatusalan työyhteisössä, jossa työntekijöitä tuetaan tunnistamaan rasismin merkitykset myös silloin, kuin rasismia ei nimetä eksplisiittisesti. 

Vaikka olemme kaikki mustan naisen lapsia, ajatus valkoisen ihon pigmentin standardiudesta ja valtakulttuurin tavallisuudesta luo etumatkan ihmisyyteen (Menakem 2022). Rasismin kohteena olevien perheiden vanhemmat ovat jo hyvin varhaisessa vaiheessa tietoisia siitä arjen rasismin taakasta, minkä keskellä heidän lapsensa varhaiskasvatuksessa ja koulussa navigoivat. Yksi rasismin rakenne on se, että rasismin kohteena olevat vanhemmat kantavat eettisen ja rasismitietoisen kasvatuksen vastuuta. On siis aika, että myös valkoisuudesta hyötyvät vanhemmat ja kasvattajat perehtyvät tähän todellisuuteen, jonka osa rasismi on. 


Termiselityksiä:

Valkoisuusnormi: Viittaa sosiaaliseen rakenteeseen, jossa valkoisiksi mielletyt henkilöt nähdään normina, johon ei-valkoisia (“etnisiä”) ihmisiä verrataan. Historiallisista ja yhteiskunnallisista syistä valkoiset ihmiset ovat ryhmänä valta-asemassa suhteessa ei-valkoisiin ihmisiin. (Fem-R sanasto: http://www.fem-r.fi/sanasto/)

Normatiivinen valkoisuus: Termi viittaa myös valkoisuuden järjestävään ja hierarkisoivaan voimaan suhteessa niihin, jotka määrittyvät sen “toisiksi”. Normatiivinen valkoisuus on olennainen osa suomalaisuutta ja kansallista identiteettiä. Mielikuvat suomalaisesta ihmisyydestä ovat edelleen vahvasti sidoksissa valkoisuutteen ja normiin sopimattomat ihmiset tulkitaan usein ulkomaalaisiksi. (Rasismi, valta ja vastarinta, s. 59-62.)

Itsereflektio: Prosessi, jossa uuden tiedon omaksumisen ja itsetutkiskelun kautta opitaan tiedostamaan omia ennakkoluuloja ja niistä johtuvia tiedostamattomia toimintatapoja ja työkulttuuria, joka toisintaa yhteiskunnan syrjiviä valtarakenteita

Valkoisuuskeskeinen (White Centring): Toimintakulttuuri, jossa valkoisten ihmisten tunteet, valkoiset arvot, valkoisuusnormi ja valkoisiin tunteisiin keskittyminen asetetaan kaiken muun yläpuolelle. Valkoisuuskeskeinen työkulttuuri voi ilmetä sävykyttäyksenä, valkoisena herkkänahkaisuutena ja valkoisuuden ylempään arvoon nostavana toimintakulttuurina ja suoranaisena henkisenä- tai fyysisenä väkivaltana. Näistä rasismin muodoista on lisää aikaisemmissa esseissä.

Sävykyttäys (tone policing): on toimintamalli, jossa keskitytään  BIPOC-ihmisen tunneilmaisuun puheen sisällön sijasta. Tällöin voidaan esimerkiksi toivoa, että BIPOC-ihminen puhuisi kauniimmin ja ei kuulostaisi niin vihaiselta, jolloin hän olisi rakentavampi keskustelukumppani. Sävykyttäys voi ilmetä myös keskusteluina, jotka korottavat niiden rasismista puhuvien ihmisten sosiaalista statusta, jotka puhuvat rasismista lempeästi ja pehmeästi. Sävykyttäys perustuu rotuopin mukaiseen ajattelumallin, jossa valkoisen ihmisen viha tulkitaan oikeudenmukaisuudeksi, kun taas mustan ihmisen viha tulkitaan vaaralliseksi ja aggressiiviseksi. Sävykyttäys pitää yllä valtarakennetta, jossa valkoisesta näkökulmasta kerrottu tieto on ruskeaa tietoa korkea-arvoisempaa. (Me and White Supermacy, 46-50)

Valkoinen paneeli: Työntekijäyhteisön yhdenvertaisuuden edistämisestä vastaavat valkoiset paneelit ovat siis yksi rakenteellisen rasismin muoto, joka ylläpitää työyhteisöissä toimintakulttuuria, jossa mustilla, ruskeilla ja rodullistetuilla ihmisillä ei ole yhdenvertaisia mahdollisuuksia vaikuttaa ja toimia ja joissa rasismia käsittelevällä tiedolla ei nähdä olevan arvoa. Valkoisissa paneeleissa ei siis ole vain siitä, onko työryhmissä mustia ja ruskeita ihmisiä, vaan myös siitä, miten paikalla olevat ihmiset muovaavat rakenteita, joita työryhmä yllä. Tällöin kyse on siitä, mihin kehykseen musta ja ruskea tieto laitetaan instituutiossa. Kasvatusalan valkoisen ylivallan takia antirasistisen työn tekemiselle ei ole pysyviä organisaatiota ja rakenteita. (Nunes, Kelekay, Gathou & Akinyi 2021; Saad 2020, 12–13; Sheikh 2020b.)

Valkoinen herkkänahkaisuus: Käsite valkoinen herkkänahkaisuus (tai hauraus eng. white fragility) viittaa mielentilaan, jossa rasismista keskustelu johtaa traumaperäisiin puolustusreaktioihin. Valkoisen haurauden toimintamallien avulla vältetään rasismista ja valkoisuudesta puhuminen ja ohitetaan rasismikokemusta käsittelevä kertomus tai rasismia käsittelevä tutkimustieto. Valkoinen herkkänahkaisuuden takia keskustelu, joka sivuaa rasismia, johtaa suuriin tunteisiin, kuten loukkautumiseen, syytökseen tai vihaan. Se voi myös johtaa passiivisuutena ilmeneviin puolustureaktioihin, kuten valkoiseen hiljaisuuteen, joka ilmenee haluttomuutena puhua, vaikenemisena tai yrityksinä siirtää keskustelun aihe pois rasismista ja valkoisuudesta. Näin valkoinen hauraus pitää yllä yhteiskuntaa, jossa valkoisilla ihmisillä on oikeus olla osallistumatta rasismia ja valkoisuutta käsittelevään keskusteluun. (Saad 2020, 40–41.) 



Lähteet:

Menakem, R. 2022. Resmaa Menakemin luento Harm vs. Hurt tapahtumassa Embodied Social justice Summit 19.2.2022. 

Williams, J. M. 2022. Williams Justin Michaelin luento Finding autentic voice in the movement for equality tapahtumassa Embodied Social justice Summit 19.2.2022. 

Akinyi, P., Gathou, M, Kelekay, J., & Nunes, D. 2021. Tanssija Phyllis Ainyin, tutkija Monica Gathoun, taiteilija Deise Faira Nunesin ja tutkija Jasmine Kelekayn puheenvuoro järjestön Nordisk kulturkontakt verkkotapahtumassa Black feminism and culture in the Nordics: Who gets to be heard” 14.4.2021.

Saad, L. 2020. Me and White Supermacy. London: Quercus Edititons

Sheikh, L. 2020. Antirasismityöpaja 26.8.2020. Liban Sheikhin antirasismia käsittelevä verkkokoulutus. 

Keskinen, S., Seikkula, M., Mkwesha, F., Aghayeva, U. & Sinkkonen, A. 2021. Rasismi, valta ja vastarinta: Rodullistaminen, valkoisuus ja koloniaalisuus Suomessa. Helsinki: Gaudeamus.


perjantai 28. toukokuuta 2021

Valkoinen ylemmyyteni johtaa valkoisen hiljaisuuden tukemiseen ja haluun pelastaa BIPOC-ihmiset heidän omalla rasismitiedolla

Perustin jokin aika sitten Tiktok-tilin (uplaukkanen), koska sovelluksen kautta videoon saa tehtyä helposti ajastetut tekstitykset. Tiktokin kautta videoita voi myös jakaa Instagramiin ja Facebookkiin. Yksi ensimmäisistä videoista käsitteli valkoisten rakenteellista rasismia, joka ilmenee toimintakulttuurina, jossa rasismista vaietaan ja jossa valkoiset ihmiset eivät osallistu tiedostamatonta epäsuoraa rasismia käsittelevään keskusteluun. 

Videon hästägeinä oli mm. “whitesupermacy” ja “whiteness”, ja arvelen, että tämän takia fasismin ja valkoisen ylivallan kannattajat löysivät videon kommenttikentälle 30 minuutissa. 12 tunnin päästä videota oli katsottu tuhansia kertoja, ja kommenttikenttä oli vihaa täynnä. Pääsanoma oli: “Ole hiljaa.” ja ”Olet naurettava.” Olin iloinen, että kommentit eivät käsitelleet ulkonäköäni ja niissä ei uhattu kuolemalla. Moderoinnin puute ja siitä johtuva sosiaalisen median avoimen rasismin taakka on osa suomalaista systemaattista rasismia. Suodatin rasistiset kommentit pois ja vastasin niihin, jotka olivat kysymysmuodossa. Saadin mukaan raju ja antimusta avoin rasismi voi vaikuttaa usein jopa huvittavalta (Saad 2020, 61). Jotkut todella aggressiiviset kommentit olivat myös tosiaan huvittavia, ja osa herätti myös säälin tunteita.

Saad kuvaa sisäistettyä valkoista ylemmyyttä (white superiority) käsittelevässä kappaleessa hyvin avoimesti fasismia kannattavien ihmisten ja valkoisesta etuoikeudesta hyötyvien liberaalien ajattelumallien yhtymäkohtia. Toisin kuin avoimesti fasismia kannattavat ihmiset, me valkoiset kasvatusalan työntekijät, jotka miellämme itsemme “ei-rasisteiksi”, emme kerro rasistisia ajatuksiamme yhtä selkeästi, koska emme tiedosta suurinta osaa niistä. Niissä hetkissä, kun tiedostamme ne, pidämme ne itsellämme, koska emme halua antaa itsestämme rasistista vaikutelmaa ympäristölle. Vaikka tiedostamattomat ajattelumallit ohjaavat meitä, se ei tee meidän toiminnasta yhtään vähemmän haitallista BIPOC-ihmisille. Sekä meidän, että fasismia avoimesti kannattavien ihmisten toimintaa ohjaavat samat valkoiseen ylemmyyteen perustuvat ajattelumallit. (Saad 2020, 60-61.) 

 

Valkoisen ylemmyyden ajattelumallit avoimen ja epäsuoran rasismin taustalla

Fasismia kannattavat ihmiset tuottavat avointa rasismia, joka on toimintaa, jonka rasismia tuottava ihminen ja rasismin kohteena oleva ihminen jossain määrin tunnistavat rasismiksi. Avoimessa rasismissa voidaan kuvata selkeästi ajatusta valkoisesta ylemmyydestä ja BIPOC-ihmisten huonommuudesta. Suurin osa yhteiskunnan rasismista on kuitenkin epäsuoraa rasismia, jota tuotetaan ja vastaanotetaan tiedostamatta. Valkoisuudesta vaikeneva ja kasvatusalan rasismitietoa välttelevä toimintakulttuuri on myös avoimeen rasismiin verrattavaa voimakasta vallankäyttöä. Käsitys, jonka mukaan kasvatuslaitoksessa, jossa rasismista ei ole raportoitu, ei ole rasismia, pitää yllä valkoista ylivaltaa. Kyseisen ajatuksen taustalla on rasistinen stereotypia, jonka mukaan jokainen BIPOC-ihminen on itseensä kohdistuvan tiedostamattoman rasismin asiantuntija. Tiedostamattoman rasismin tunnistaminen vaatii rasismitietoon perehtymistä. Tämän takia ajatusmalli, jonka mukaan rasismin tunnistamisen velvollisuus olisi vain ja ainoastaan BIPOC-ihmisillä, siirtää vastuun antirasismin ammattilaisesta työstä BIPOC-ihmisille yksilöinä. Mouan ja Verwijnenin mukaan ajatusmalli, jonka mukaan BIPOC-ihminen on rasismin asiantuntija, on rasistinen stereotypia muiden joukossa (2020). Näiden kahden rasismin muodon avulla voimme valkoisten kesken vetäytyä antirasistisen ammattitaidon kehittämisen vastuusta.  (Sheikh 2020b; Moua 2020; Saad 2020, 61.)

Saadin kuvaamat ja suomalaiselle kasvatusalalle tyypilliset ajattelumallit, kuten “Ihonvärillä ei ole väliä”, ”Lapset eivät tuota rasismia”, “Olen rauhaa rakastava, enkä siksi ole rasistinen”, "Suomella ei ole kolonialistista historiaa" tai ”Ei tuo ollut rasismia”, perustuvat fasismin lailla ajatukseen valkoisesta ylemmyydestä. Kyseiset argumentit ovat yhtä vahingoittavia rasismin muotoja kuin avoin rasismi. Omien kokemusten perusteella meille kasvattajille tyypillisiä rasismin mitätöiviä argumentteja ovat myös “Me olemme kaikki tasa-arvoisia” ja “Suomalainen koulujärjestelmä on tasa-arvoinen”. Vaikka tarkoituksemme näiden sanojen takana olisi hyvä, kyseiset argumentit ovat rasismia, silloin kun ne muodostavat esteitä rasismia käsittelevän ammattitaidon kehittämiseen. Tutkija ja runoilija Aikinyin kuvauksen mukaan kaikki toiminta, joka johtaa rasismiaiheisten keskustelujen mitätöintiin ja kyseenalaistamiseen, pitää sisällään sanoman fasismista, valkoisesta ylemmyydestä ja ylivallasta, koska toiminta asettaa rasismia käsittelevän mustan tiedon keskustelun ulkopuolelle. (Saad 2020, 61-62; vrt. Akinyi 2021.) Valkoista keskustelua on siis kaikki vuorovaikutus, jossa kasvatusalan mustaan feminismiin pohjautuvaa tietoa marginalisoidaan ja kyseenalaistetaan systemaattisesti.

Saadin mukaan valkoisen ylemmyyden ilmenemismuotoja ovat mm.:

  • rasismia käsittelevän puheen nimeäminen vihapuheeksi
  • länsimaalaiset kauneusihanteet
  • ajattelumallit, joiden mukaan afroamerikkalainen kansankielinen englanti on “getto” kieli ja oikea tapa puhua englantia olisi puhetapa, millä valkoiset ihmiset puhuvat englantia
  • valkoisella kaupungin puolella asuminen
  • vain sellaisen some-sisällön ja työn jakaminen, jonka ajattelee olevan sellaista, että se “ei suututa” valkoisia ihmisiä
  • ajattelumallit, joiden mukaan valkoiset ihmiset ovat viisaampia, arvokkaampia, osaavampia, sivistyneempiä, selkeämmin artikuloivia ja henkevämpiä kuin BIPOC-ihmiset
  • tavaroiden ja palveluiden ostaminen ensisijaisesti valkoisilta yrittäjiltä tietoisesti tai tiedostamatta
  • ensisijaisesti valkoisten kirjailijoiden kirjojen lukeminen
  • ensisijaisesti valkoisten johtajien ja poliittisten vaikuttajien ajatuksista opin ottaminen

(Saad 2020, 62-65.)

 

Valkoinen ylemmyys minussa haluaa pelastaa BIPOC-kehot rasismitiedolla, minkä takia ylläpidän valkoista hiljaisuutta ja odotan palvelua BIPOC-ihmisiltä

Fasismin ajattelumallit toistuvat minussa. Saad puhuu siitä, kuinka avoimessa rasismissa antimustuutta tuotetaan yhdistämällä mustuus villiyteen tai primitiivisyyteen, ja näin pidetään yllä myyttiä mustista ihmisistä, jotka valkoisten tulee pelastaa (Saad 2020, 62). Omasta valkoisen pelastajan kompleksista olen saanut usein otteen. Se ilmenee ajattelumallissani, jonka mukaan ruskeus johtaa siihen, että on kiinnostunut puhumaan rasismista. Olen tajunnut, että toimintani taustalla on toive siitä, että voisin ”pelastaa” BIPOC-ihmisen rasismitiedolla, jonka BIPOC-yhteisö on muodostanut. Tämä toimintamallini on todella ongelmallinen.

Rasismista puhumisen normalisoituminen on tärkeää valkoisille ja ruskeille ihmisille. Rasismista puhumiseen liittyvä valkoinen pelastajuuteni johtaa kuitenkin siihen, että kohdistan rasismiaiheisia keskustelunaloituksia ihmisiin ruskean ihonvärin perusteella. Valkoisten ihmisten herkkänahkaisuus (aihetta käsitellään edellisessä esseessä) on varmasti yksi syy tähän toimintamalliini, mutta siitä huolimatta näin toimiessani ylläpidän valkoista tietämättömyyttä ja hiljaisuutta ympärilläni. 

Rasismin kohteena oleminen on traumaattista. Traumaattisista asioista puhuminen on terapeuttista, kun keskustelee aiheesta vertaisten kanssa. Myös rasismia tuottava toimintani on traumareaktioita. Rasismin tuottamisen oppiminen sosialisaation kautta on käytännössä valkoisten BIPOC-kehoihin kohdistaman häpäisyn sivusta seuraamista (Menakem 2018). Häpäisemisen sivusta seuraaminen on traumaattista, ja näiden kokemusten käsittelyyn saan parhaiten tukea vertaisilta valkoisuuden reflektointiryhmästä ja tietenkin rasismia käsittelevästä teoriatiedosta. Kun reflektoimme valkoisuutta, käytännössä puhumme tuottamastamme rasismista. Tämän takia reflektoinnissa ilmenevien rasistisen ajatusten havainnoiminen voi jo itsessään olla traumaattinen kokemus mustasta näkökulmasta. 

Tilanne, jossa yhdistän ruskeuden ja rasismista kiinnostumisen yhteen, on ongelmallinen myös siksi, että kyseisen toimintamallin takia päädyn odottamaan BIPOC-ihmisten “palvelevan” minua tekemällä valkoisuuden reflektointiin ja rasismin tunnistamiseen liittyvää tunnetyötä kanssani. Saad kuvaa tätä itselle kerrottua kertomusta, jossa olen korkeampiarvoinen ja siksi oikeutettu ruskeiden ihmisten tarjoamaan emotionaaliseen tukeen. Saad nostaakin esille, että kyseisessä rasismissa on jotain samankaltaista, kuin mitä orjan omistajan ajatusmaailmassa on: on todella omahyväistä kokea itsensä antirasistisen työn tekijäksi ja samalla vältellä omatoimiseen itsereflektioon liittyvää työtä, ylläpitää valkoista hiljaisuutta puhumalla rasismista ruskeiden ihmisten kanssa tai odottaa, että BIPOC-ihmiset tekisivät reflektioon liittyvää tunnetyötä kanssani. (Saad 2020, 65; Moua & Verwijnen 2020.) 

 

Valkoinen antirasismi on surutyötä, ja surutyön välttely on valkoista ylivaltaa

Nigerialaisamerikkalaisen kirjailijan Ijeouma Oluon sanojen mukaan “antirasismin hienous piilee siinä, ettei kenenkään tarvitse teeskennellä olevansa vapaa rasismista toimiakseen antirasistisesti” (Oluon 2019). On ollut todella helpottavaa ymmärtää se, että minun ei tarvitse enää pitää yllä tarinaa itsestä, joka ei tuota rasismia. Minun ei tarvitse ylläpitää tarinaa itsestä, joka on tasa-arvoinen kasvattaja. Olen vapaa tunnistamaan omia rasismin muotoja, puhumaan niistä ja pala palalta käsittelemään omaa valkoisen historian traumataakkaa. Näin tarjoan omalle muutokselle tilaa itsessäni.   

Suomalaisen rasismin historiaa ja nykyaikaa käsittelevä tieto käsittelee lopulta fyysistä ja henkistä systemaattisesta väkivaltaa ja kulttuurien tukahduttamista. Sisäistettyä valkoista ylivaltaa käsittelevä tieto käsittelee puolestaan tiedostamatonta toimintaa, joka häpäisee ja mitätöi systemaattisesti BIPOC-ihmisten kokemukset ja tiedon. Tämän tiedon omaksuminen on valkoista antirasismia, ja siksi Njuguna-Räisäsen kuvauksen mukaan valkoinen antirasismi on surutyötä (2021).

Rasismista keskustelemista välttelevä kulttuurimme estää meitä suremasta valkoista historiaa, joka on meidän valkoiseen valtaväestöön kuuluvien omien esivanhempien historiaa, ja näin opettaa meidät häpeämään ja välttelemään valkoisuutta käsittelevää tietoa. Vaikka valkoisuuden reflektointi nostaa pinnalle häpeän tunteita, sen tavoite ei ole se, että me valkoiset eläisimme häpeässä. Reflektoinnin kautta tulemme tietoiseksi valkoisen historian meihin jättämistä jäljistä ja ylisukupolvisesta traumataakasta, jolloin opimme näkemään todellisuuden sellaisena, kuin se on. Ja opimme näkemään vähitellen myös itse tuottamamme rasismin. (Saad 2020 12-20; Njuguna-Räisänen & Wekesa 2021). Nyt puolen vuoden työskentelyn jälkeen huomaan, miten valkoisesta positista tehty antirasistinen työ on käynyt jo helpommaksi, ja vähitellen pystyn päästämään irti häpeästä. Tavoitan usein jo mielentilan, jossa oman rasismin tunnistaminen tuntuu helpottavalta.  


Kasvatusala kaipaa tiloja, jotka on valkoisuudesta puhumista varten

Valkoisen surutyön tukeminen kasvatusalan työyhteisöissä on ollut usein hankalaa. Tuntuu, että antirasistisen emotionaalisen vertaistuen saaminen ja antaminen on vaikeaa ilman sille varattua aikaa ja paikkaa, eli rakenteita. Tuntuu myös siltä, että suomalainen kasvatusalan ammatti-identiteetti mutkistaa keskusteluja. On vaikea puhua aiheesta, joka samalla nakertaa pohjaa tasa-arvon illuusion päälle rakentuvalta ammatti-identiteetiltä. Ilman valkoisuutta käsitteleviä keskusteluja mahdollistavia rakenteita kiire toimii aina perusteena keskustelun lopettamiselle. Usein keskustelutilanteet ovat myös olleet sellaisia, jotka voi ohittaa poistumalla. Olen huomannut käytännössä sen, miten Sheikin (2020b) esille nostama antirasistiselle työlle varattujen rakenteiden puuttuminen vaikeuttaa kasvatusalan rakenteellisesta rasismista puhumista.

Tutkijat Nunes, Kekaly, Gathou ja Akinyi ovat kuvanneet hyvin sitä, että valkoisessa ylivallassa on kyse siitä, mihin kehykseen musta ja ruskea tieto laitetaan instituutioissa (Nunes, Kelekay, Gathou & Akinyi 2021.) Sen takia antirasistisessa kasvatustyössä meidän valkoisten työntekijöiden tulee luoda tiloja itse itsellemme ja työyhteisöllemme, joissa rasismin tuottamiseen ja rasismia käsittelevän kokemus- ja tutkimustiedon omaksumiseen liittyvien valkoisten tunteiden käsittely on mahdollista. Meidän valkoisesta etuoikeudesta hyötyvien tulee luoda tiloja, joissa voimme tukea toisiamme. Näin voimme alkaa parantua traumasta, jota rasismi on tuottanut ja oppia vähentämään itse ylläpitämäämme rasismia (vrt. Menakem 2018).

 

Rasismi historiasta olen löytänyt yhteyden valkoisten esivanhempien minulle siirtämään taakkaan

Layla F Saadin kirja Me and White Supermacy ja kuukausittainen valkoisuuden reflektointi vertaisryhmässä on auttanut paljon. Aloitimme toissa viikolla myös parin tutun kanssa varhaiskasvatuksen valkoisuuden reflektointiryhmän. 

Kirjassaan Saad tarjoaa emotionaalista tukea, joka auttaa rauhoittumaan oman henkilökohtaisen ja ammatillisen rasismin äärelle. Saad käsittelee kirjan myöhemmissä luvuissa, joita emme ole vielä käsitelleet vertaisryhmässä, lapsiin kohdistuvia alistamisen muotoja, kuten aikuistamista. Aikuistamisen takia BIPOC-lapset saavat vähemmän turvaa valkoisilta työntekijö ja heidän odotetaan olevan itsenäisempiä. Tämän rasismin muodon vaikutukset näkyvät suomalaisissa kasvatusalan tutkimuksissa, joiden mukaan ei-normaaliksi luokiteltu lapsi on Suomessa alttiimpi kiusaamiselle, koska työntekijän on vaikea tunnistaa ”ei-normaali” lapsi kiusaamisen uhrina (vrt. Juva 2019, 64–65; Saad 2020, 102). Valkoisuuden merkitykset ohittavat kasvatuslaitokset siirtävät yhteiskunnassa vallitsevia rasistisia valtapositioita ja rakenteellisen rasismin käytänteitä tuleville sukupolville (McIntyre 1997, 117– 118.). 

Valkoisen surutyön ansiosta koen jo yhteyttä esivanhempiini, jotka keksivät tarinan, jossa valkoisuus merkitsee sivistystä ja ylemmyyttä (Njuguna-Räisänen & Wekesa 2021; Saad 2020, 12-14). Historia on opettanut minut alistamaan tahattomasti, ja vähitellen valkoisuutta käsittelevästä tiedosta olen alkanut löytää osia inhimillisemmästä itsestäni, joka ymmärtää historian jäljet itsessä. 

Kasvatusalan rasismin vähentäminen on kollektiivista surutyötä ja tälle työlle rakenteiden luomista. Valkoinen surutyö alkaa siitä, kun ymmärrämme, että niin kauan, kun rasismi on kasvatusalalla kohta, jota kukaan valkoinen ei näe ja niin kauan, kun valkoisuuden reflektoimiselle ei ole rakenteita, me valkoisesta etuoikeudesta hyötyvät emme voi sanoa olevamme turvallisia aikuisia BIPOC-lasten arjessa. Meidän valkoisesta etuoikeudesta hyötyvien tulee oppia, miten purkaa instituutiot, jotka alistavat ohittamalla ja mitötimällä systemaattisesti ruskeita kehoja. Koska vain tämän taidon oppimalla voimme oppia olemaan ostamatta omaa valkoista kehoaan ruskeiden kehojen yläpuolelle (Menakem 2018). 

Kun sinulla on tarve perustaa kasvatusalan ammatillisen valkoisuuden reflektointiryhmä, osoitteeseen valkoinenkasvattajareflektoi@gmail.com voi laittaa viestiä,  jos haluaa viestitellä tai jutella aiheesta. 

 

Kirjoja valkoiseen surutyöhön:

Lind: Käheä-ääninen tyttö – Romaneihin kohdistuva suomalainen rasismi

Ranta: Vastatuuleen – Saamelaisiin kohdistuva rasismi

Pakkanen & Pakkanen: Se tapahtui meille – Inkerinsuomalaisuus ja vaikenemisen historia 

 

Kirja, joka on rytmittää ja näin tukee surutyötä:

Layla F. Saad:  Me and White Supermacy

 

Kirja, joka on auttanut ymmärtämään kasvatusalan valkoisuutta ylläpitäviä ammatillisia kertomuksia:

Wekker, G.: White Innocence, Paradoxes of colonialism and race

 

Lähteet:

Akinyi, P. 2021. Tanssija, tutkija ja taiteilija Phyllis Ainyin puheenvuoro järjestön Nordisk kulturkon- takt verkkotapahtumassa Black feminism and culture in the Nordics: Who gets to be heard” 14.4.2021.

Moua, M. 2020. Antirasismi A-B-C, Käsitteistä ja ilmiöstä. Puheenvuoro tapahtumassa Antirasismi ohjauksessa 6.11.2020.

Moua, M & Verwijnen, F. 2020. Aktivisti ja ihmisoikeusvaikuttaja Fatima Verwijnenin ja yhdenver- taisuusvaltuutetun ja terapeutin Michaela Mouan instagram video valkoisesta liittolaisuudesta Verwijnenin instagram-tilillä @fatimointi 12.6.2020.

Oluo, I. 2019. Kirjailija Ijeoma Oluon twiitti 15.7.2019. Viitattu 23.5.2021. https://twitter.com/ijeomaoluo/status/1150565193832943617?lang=fi

Sheikh, L. 2020b. Elokapinan Antirasismityöpaja 26.8.2020. Liban Sheikhin antirasismia käsittelevä verkkokoulutus.

Njuguna-Räisänen, W. & Wekesa, S. 2021. Ruskeat tytöt instagram-live Self Care Series: What is Self Care? tilillä @ruskeattytotmedia. 

Saad, L. 2020. Me and White Supermacy. London: Quercus Edititons

Menakem, R. 2018. White Supremacy as a Trauma Response. Resmaa Menakem traumapsykologi ja spesialistn blogikirjoitus. Viitattu 23.5.2021. https://medium.com/@rmenakem/white-supre- macy-as-a-trauma-response-ce631b82b975

Juva, I. 2019. Who can be 'normal'?: Constructions of normality and processes of exclusion in two Finnish comprehensive schools. Helsinki: Helsingin yliopisto. Viitattu 28.11.2019. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-5551-1

McIntyre, A. 1997. Making meaning of whiteness: Exploring racial identity with white teachers. Al- bany: State University of New York Press.

Akinyi, P., Gathou, M, Kelekay, J., & Nunes, D. 2021. Tanssija Phyllis Ainyin, tutkija Monica Gat- houn, taiteilija Deise Faira Nunesin ja tutkija Jasmine Kelekayn puheenvuoro järjestön Nordisk kulturkontakt verkkotapahtumassa Black feminism and culture in the Nordics: Who gets to be heard” 14.4.2021.


sunnuntai 21. maaliskuuta 2021

Onko järkyttyminen oma tapani pitää yllä valkoista hiljaisuutta itsessäni ja kasvatusalan työyhteisössä?

Oon saanut itseni parin edellisen viikon aikana kiinni siitä, että kun kuulen rasismikokemuksesta, oma reaktioni siihen on olla yllättynyt ja järkyttynyt. Vaikka rasismista kertova BIPOC-työkaverini tai -asiakas ei ole. Tämä toimintamalli on alkanut mietityttää mua. Miksi järkytyn siitä, että BIPOC-ihmisiin kohdistuu rasismia työyhteisössä tai arkisissa vapaa-ajan kohtaamisissa, vaikka tiedän rasismin olevan osa valkoista tapa- ja toimintakulttuuria suomalaisessa yhteiskunnassa? Miksi mun reaktio on ristiriidassa sen todellisuuden kanssa, jossa tiedän eläväni? 


Yllättynyt järkyttyminen, jota usein koen, ilmenee käytännössä tilanteissa, joissa kuulen rasistisesta tapahtumasta ja ainut tapa, jolla pystyn osallistumaan keskusteluun on ihmettelevä kommentointi, kuten: “En voi käsittää sitä” ja ”Miten hän noin toimi?” tai “Mitä ihmettä, ihan kauheaa!" tai “ Tosi outoa!” Rasismista järkyttyessäni vien keskustelua kauemmaksi systemaattisen rasismin kontekstista. Vien keskustelua suuntaan, jossa rivien välissä kyseenalaistan systemaattisen rasismin olemassaolon, vaikka tiedän sen ilmenemismuodoista jo aika paljon. Lisäksi kauhistun BIPOC-ihmisen elämää, joka sisältää rasismin kohtaamista. Kauhistun asiaa, joka on kertojalle arkinen. Oon tullut siihen lopputulokseen, että tämä toimintatapani on ongelmallinen.


Joskus järkyttyminen voi olla myös rasismikokemuksesta kertovan ihmisen tunteiden peilaamista ja empatiaa. Mutta olen huomannut, että tätä se ei aina ole omalla kohdallani. Järkytyn myös tilanteissa, joissa tilanteesta kerrotaan rauhassa ja rasismin kontekstissa. Näissä tilanteissa järkytykseni tuo lisää emotionaalista taakkaa itse keskusteluun, ja musta tuntuu, että oma tunnereaktioni vie keskustelua pois päin itse rasismikokemuksesta keskustelemisesta. Järkyttymisen sijasta haluaisin ilmaista selkeästi, että: “Tuo, mitä koit, oli väärin.” Tämän jälkeen haluaisin siirtää huomion itsestäni pois itse tilanteeseen. 


Ensi viikolla valkoisuudenreflektointiryhmässä käsitellään valkoista hiljaisuutta. Kappaleen lukemisen jälkeen mua alkoi mietityttää se, voisko mun kohdalla valkoinen hiljaisuus ilmetä myös tavoissa osallistua keskusteluun? Voiko järkyttyminen olla yksi valkoisen hiljaisuuden muoto? Layla F Saadin mukaan valkoinen hiljaisuus on metodi, jonka avulla pystymme valkoisina ihmisinä suojelemaan itseämme rasismin purkamiseen liittyvältä työltä ja samanaikaisesti pitämään yllä valkoiseen ylivaltaan perustuvaa ryhmädynamiikkaa omassa elämänpiirissä (Saad 2020, 56-57.) Tämä Saadin ajatus sai minut pohtimaan sitä, rakennanko valkoisella järkyttymisellä ympärilleni todellisuutta, jossa rasismi on poikkeuksellista eikä tavallinen ja systemaattinen osa kasvatusalaa tai suomalaista yhteiskuntaa? Pidänkö järkyttymällä yllä ympäristöni valkoista hiljaisuutta? Vai onko kenties järkytyksessä kyse aivan jostain toisesta rasismin muodosta? 


Saad puhuu kirjassaan myös siitä, miten valkoinen hiljaisuus voi helposti olla tulkittavissa hyväntahtoiseksi toiminnaksi. Rasismin edessä vaikeneva ihminen voi myös vaikuttaa neutraalilta, mutta tästä huolimatta valkoinen hiljaisuus on kaikkea muuta kuin neutraalia. Valkoinen hiljaisuus on väkivaltaa, jonka avulla aktiivisesti suojellaan valkoista valta-asemaa. Hiljaisuuden avulla me valkoiset ihmiset viestimme, että “Minulle tämän hetkinen tapa toimia yhteiskunnassa sopii oikein hyvin, koska toimintakulttuuri ei vaikuta minun asemaan heikentävästi ja koska nautin valkoisista etuoikeuksista, jotka minulle tällä hetkellä annetaan.” (Saad 2020, 56-67.) 


Musta tuntuu, että järkyttymällä joskus merkitsen rasismin tavattomaksi asiaksi, jonka vähentäminen ei ole tavallinen osa omaa kasvatus- ja sosiaalialan työnkuvaani. Musta tuntuu, että järkyttymisen jälkeen minun on joskus hankala siirtää toiminnan fokusta rasismista raportointiin tai antirasismin kehittämiseen. Joskus tuntuu siltä, että järkyttymällä varsinkin valkoisten ihmisten seurassa pyrin pitämään yllä pehmeää rasismista vaikenevaa valkoista todellisuudenkuvaa ja suojelemaan itseäni epämiellyttävien asioiden syvemmältä tiedostamiselta. 


Saadin mukaan valkoinen hiljaisuus on aktiivista toimintaa, jonka avulla suojellaan valkoista ylivaltaa. Tästä näkökulmasta katsottuna oma taipumukseni järkyttyä voisi olla myös valkoisen hiljaisuuden ilmenemismuoto. Saadin mukaan yksi tärkeimmistä kysymyksistä valkoiselle itselleni on se, miten olen hyötynyt hiljaisuudesta? Minusta tuntuu siltä, että järkyttymällä lopulta suojelen työnkuvaani, johon antirasismin kehittäminen ei ole kuulunut. Järkyttymällä merkitsen rasismin epätavalliseksi oikuksi, ja näin olen voinut pitää keskustelun tasolla, jossa ei käsitellä työtä, jonka avulla vähennetään rasismia. Ja tämän kaiken olen voinut tehdä BIPOC-perheiden hyvinvoinnin kustannuksella. 




Valkoinen järkyttyminen = keskustelussa ilmenevä valkoisuuden muoto, jossa rasismikokemuksen kuullessani järkytyn, vaikka tiedän, että Suomi on rasistinen maa. Rasismikokemuksen takia järkyttyminen tai säikähtäminen voi olla myös empaattinen reaktio siihen, että rasismista kertova ihminen on itse järkyttynyt. Mutta niissä tilanteissa, joissa BIPOC-ihminen ei itse ole järkyttynyt kohtaamastaan rasismista, oma valkoinen järkyttyminen lisää keskustelun tunnetaakkaa. Järkyttyminen on ristiriidassa todellisuuden kanssa, jossa tiedän eläväni. 


Valkoinen järkyttyminen voi toimia myös rasismin ohittavana keskustelun valtamekanismina, koska järkyttymällä voidaan tiedostamatta merkitä rasismin olemassaolo tavallisesta arjesta poikkeavaksi asiaksi, joka on harvinaista, ja tämän takia siihen puuttuminen ei ole oma tehtävä. Valkoisen ihmisen järkyttyminen voi myös viedä antirasistisen työn resursseja silloin, kun valkoisen ihmisen tunteiden käsittely vie aikaa käytännön antirasistista työtä kehittävältä keskustelulta ja emotionaalisen tuen antamiselta BIPOC-ihmiselle. 


Antirasismi valkoiselle järkyttymiselle: 

Kuunteleminen, puuttuminen, BIPOC-ihmisten tunteiden peilaaminen, rasismista raportointi = Järkyttymisen sijasta valkoinen liittolainen voi kuunnella rasismikokemusta. Kuuntelussa auttaa myös sensitiivinen kyseleminen, jolla pidetään yllä keskusteluyhteyttä, jossa keskustelu etenee BIPOC-ihmisen tahdissa ja ehdoilla. Hyviä kysymysmuotoja on “Haluatko kertoa tarkemmin, mitä tapahtui…”,  “Voidaan jutella tästä, jos susta se tuntuis hyvältä.” tai “Onko joku työntekijä, jonka kanssa haluat puhua tästä aiheesta?” Kertojan tunteisiin eläytyminen on osa empaattista kuuntelemista. Ja järkyttyneen ihmisen tarina järkyttää, kun kuuntelija kokee empatiaa. Voisiko valkoinen liittolaisuus olla sitä, että rasismikokemuksen kuuntelutilanteessa kuuntelee kertomusta ja tuntee kertojan tahtiin ja hänen tunteidensa ehdoilla? 


Rasismitilanteen raportointi on tärkeää, koska raportointi edistää yhdenvertaisuuden edistämistyötä. Raporteista kerätyn tiedon avulla voidaan suunnata ja kehittää työyhteisön antirasistista työtä. Rasismista voi raportoida myös yhdenvertaisuusvaltuutetulle. Tämä puuttumiskeino harvoin johtaa selkeisiin muutoksiin raportoivan yksilön elämässä. Yhdenvertaisuusvaltuutetulle tehty raportti on kuitenkin hyvä tapa tarjota tutkijoille tietoa suomalaisesta rasismista. Valkoinen liittolainen voi myös tarjota esimerkiksi kirjoittamis- ja viestintätukea rasismista raportointiin. Kun rasismin tuottaja on minä tai työyhteisö, kehitän antirasismia, joka toimii vastaparina rasismille, jonka kohteeksi BIPOC-kollega/asiakas tai perhe joutuu.


lauantai 19. joulukuuta 2020

Valkoinen herkkänahkaisuus ja hiljaisuus kasvatusalan palavereissa

 

Layla F Saadin kirjan Me and White Supermacy kappale valkoinen herkkänahkaisuus (white fragility s.40) tarjosi hyvät eväät kasvatusalan refelktointiin. Reflektiokysymykset ohjasi tällä kertaa pohtimaan myös valkoista hiljaisuutta (whtie silence s.53), joten luin myös tätä rasismin mekanismia käsittelevän kappaleen. Tuntuu siltä, että näiden kappaleiden avulla ymmärsin jotain siitä, miten töissä rasismia käsittelevissä palavereissa tapahtuu itsessäni ja työyhteisössä. Hetkinä, jolloin hiljaisuus ja herkkänahkaisuus ikään kuin ruokkivat toisiaan.

White fragility termistä käytetään paria eri suomennosta. Testailin eri käännöksien yleisyyttä google-haulla ja haun perusteella valkoinen hauraus on tällä hetkellä yleisin käännös, sen jälkeen tulee valkoinen haavoittuvuus ja viimeisenä valkoinen herkkänahkaisuus. Juteltiin valkoisuuden reflektointiryhmässä siitä, mikä käännös tuntuu kellekin omimmalta ja omien tuntemusten perusteella käytän nyt tässä tekstissä harvinaisinta suomennosta, eli herkkänahkaisuutta. Mulle tämä suomennos tuntuu nyt hyvältä, koska käytän sanaa herkkä aika monesti arjessa ja kun herkkä sanan ydistää sanaan nahka (joka mulla on valkoinen) syntyy omaan mieleen sopiva ajatuskulku siitä, että mun valkoinen nahka aiheuttaa sen, että oon herkkä rasismiaiheisissa kesksuteluissa ja sitä kautta käytän valkoista valtaa, jota etuoikeuksien takia mulla on.


Valkoinen herkkänahkaisuus/ hauraus (white fragility)

Saadin mukaan valkoinen herkkänahkaisuus ilmenee meissä valkoisissa taipumuksena ottaa uhrin rooli, kun keskustelun aiheena on valkoisten ihmisten tuottama rasismi. Rasismista keskustellessa valkoisen herkkänakaisuuden takia voi myös tuntua parhaalta olla hiljaa, vaihtaa keskustelun aihetta tai poistua paikalta, jolloin itse töissä tuottamastaan rasismista puhuminen ja antirasismin kehittäminen on mahdotonta. (Saad 2020, 42-43.)

Miten valkoinen herkkänahkaisuus ilmenee?:

  • Vihaisena, puolustavana, pelokkaana käytöksenä.
  • Riitelynä ja kokemuksena siitä, että on ollut syyllistämisen kohteena.
  • Se voi ilmetä myös itkuna tai hiljaisuutena, jolloin keskusteluun osallistuminen ei onnistu.
  • Keskustelusta pois lähtemisenä. 
  • Haluna puhua johtajan tai ylemmässä valta-asemassa olevan valkoisen ihmisen kanssa. 
(Saad 2020, 42, suom. Upu)

Omalla kohdalla valkoinen hauraus ilmenee esimerkiksi edellisessä tekstissä kuvatussa ajatuslogiikassa, jossa otan queeriyden kautta uhrin roolin silloin, kun tavoitteenani on puhua rasismista ja reflektoida omaa valkoisuutta. Oon huomannut, että kasvatusalla uhrin rooli voi myös ilmetä työntekijän tunteena, että itseä ammattilaisena ei enää arvosteta, jos työporukan tai asiakkaiden keskustelu siirtyy käsittelemään toimintakulttuurin rakenteellista rasismia. 

Uhrin roolin omaksumisen kautta valkoinen ihminen pystyy siirtämään rakenteellista rasismia käsittelevän keskustelun aiheen itseensä, jolloin työyhteisön toiminnan rasismia käsittelevä kriittinen keskustelu pysähtyy. Oon miettinyt, että kasvatusalan yksilökeskeinen työ- ja keskustelukulttuuri voi myös vahvistaa meissä kasvattajissa uhriuteen perustuvaa toimintamallia. Yksilökeskeisyyden takia me ollaan opittu ajattelemaan asioita ensisijaisesti yksilön (itsen tai yhden oppilaan) kautta ja tän takia meillä on taipumus tulkita kriittinen keskustelunavaus itseen kohdistuvana kritiikkinä.

 

Valkoinen hiljaisuus (White silence)

Valkoinen hiljaisuus tarkoittaa sitä, että valkoiset ihmiset hiljentyvät, kun keskustelu siirtyy käsittelemään valkoisuutta ja rasismia. Tämä rasismin mekanismi syntyy valkoisesta herkkänahkaisuudesta johtuvasta tunteista, kuten epävarmuudesta ja pelosta. Tunnistan itsessäni monesti Saadin kuvaaman pelon, joka herää, kun ajattelen hetkeä, jolloin puhun valkoisuudesta tai rasismista ja sanon tiedostamatta jotain, joka kumpuaa omista etuoikeuksista ja niiden ylläpitämisestä ja on sen takia rakenteellista rasismia. Saadin mukaan valkoinen herkkänahkaisuus ei kuitenkaan ole ainut syy valkoiseen hiljaisuuteen. Hiljaisuus on ikään kuin valkoisten ihmisten välillä vallitseva "status quo" - hiljainen sopimus yhteisestä ajattelu- ja toimintatavasta. Se on kuin yhteinen lausumaton manifesti, jonka avulla pidämme kiinni valkoisesta etuoikeudesta, johon liittyy vapaus olla puhumatta rasismsita ja vapaus olla purkamatta rasismia tuottavaa valtarakennetta, josta itse hyötyy. (Saad 2020, 53-55.) 

Tunnistan valkoisen hiljaisuuden itsessäni ja työyhteisössäni ja tämä sai pohtimaan sitä, että mitkä rakenteet kasvatusalalla pitävät yllä oikeutta vaieta rasismista? Afroamerikkalaisten tutkimuksen professori Carol Andersonin mukaan rakenteellinen rasismi käyttää usein tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden kieltä ulossulkemiseen (Anderson 2016). Suomessa kasvatusalalla valkoista hiljaisuutta ylläpitää kansalliset suunnitelmat, kuten VASU (Opetushallitus 2018) ja opettajan eettiset ohjeet (OAJ 2020), joissa Andersonin kuvaamalla tavalla painotetaan kasvatustyön tasa-arvoisuutta tai syrjinnän ei-ilmenemistä idean tasolla. Ja näin suunnitelmat sulkevat ulkopuolelleen rasismia käsittelevän keskustelun.

Opettaja pitää huolta siitä, että kaikille oppijoille kuuluvat samat yhteiskunnan jäsenen oikeudet ja velvoitteet. Hän huolehtii, että oppijoiden ja heidän huoltajiensa kulttuureja ja maailmankatsomusta kunnioitetaan tasapuolisesti eikä ketään syrjitä niiden perusteella. (OAJ 2020.)

Koska kasvatusalan opetussuunnitelmat ja eettiset ohjeet vaikenevat rasismin ja syrjinnän olemassaolosta, ne päätyvät ohjaamaan työntekijää ylläpitämään valkoisuusnormia ja rakenteellista rasismia työajalla. Näin suunnitelmat rakentavat valkoisen hiljaisuuden avulla valkoisuusnormia. Ja valkoisen hiljaisuuden avulla me pidämme yllä etuoikeutta, joka perustuu rasismista vaikenemiseen. Ja työyhteisössä pidetään yllä etuoikeutta, joka perustuu vapauteen olla kehittämättä antirasismia työajalla. 


Minä osana herkkänakhaisten ja hiljaisten kasvattajien valkoista piiriä

Saadin valkoista herkkänahkaisuutta ja hiljaisuutta käsittelevät kappaleet olivat tosi silmiä avaavat. Tuntuu siltä, että oon näihin rasisminmekanismeihin liittyvissä pohdinnoissa vasta alkussa ja tuun palaamaan näihin rasismin ilmenemismuotoihin monesti. 

Mun omat kasvatusalan opinnot eivät sisältäneet tietoa rasismista tai syrjinnästä. Olin tän takia aika turhautunut koko opintojen ajan ja pyrin etsimään tietoa koulun ulkopuolisten tahojen järjestämistä koulutuksista. Kävin kaikissa saatavilla olevissa koulutuksissa, jotka käsittelivät jostain näkökulmasta "maahanmuuttajuutta" tai "pakolaisten kohtaamista". Usein näidenkin koulutukisen jälkeen mun olo oli hämmentynyt ja surullinen. Ja lopulta vihainen. Voiko olla, että nämä tunteet syntyivät juuri valkoisesta hiljaisuudesta ja herkkänahkaisuudesta?

Musta tuntuu, että usein koulutuksissa, joissa käsitellään BIPOC-oppilaiden/ heidän perheiden "kohtelua" tai "kohtaamista", niin me valkoiset kasvatusalan ihmiset ikään kuin pyöritään yhdessä rasismin ympärillä, aika pitkän välimatkan päässä. Vähän kuin piirissä, jossa kaikki on käsikädessä ja osa katsoo keskelle ja osa ulos päin. 

Musta tuntuu siltä, että useat meistä katsoo puhuessaan piirin keskellä olevaa käistettä, eli rasismia, mutta ei kävele keskelle ja ota sanaa syliin. Ja osa katsoo piiristä ulos päin ja miettii itseään tai piirin ulkopuolella olevaa tasa-arvon ideaa, josta opetussuunnitelmassa puhutaan, mutta jota ei käytännön tasolla ole olemassa. Herkkänahkaisuus saa meidät katsomaan poispäin ja hiljaisuus  katsomaan keskustaa päin rasismisanaa vältellen. Hiljaisuus ja herkkänakaisuus ovat läsnä ja ruokkivat toinen toistaan ja pitävät meidän käsiä kiinni seuraavan ihmisen kädessä niin, että kukaan meistä ei kulje kohti  teemaa, josta yhdessä puhutaan. Eli valkoisuutta ja rasismia. 

Tämä ajatus piiristä taitaa olla se Saadin kuvaama valkoisen hiljaisuuden status quo, jonka purkaminen pitää nyt aloittaa kasvatusalan palavereissa. Tuntuu aika pelottavalta ottaa käsistä irti ja mennä keskelle, ehkä yksin tai jonkun kanssa ja alkaa puhua rasismista ja antirasismista, jonka kehittäminen on kaikkien jatkuva lakisääteinen velvollisuus. Mut kyllä varmasti aika moni tulee perässä, kun sen uskaltaa tehdä. 


Lähteet:

Saad, L. 2020. Me and White Supermacy. London: Quercus Edititons

Anderson, C. 2016. “Democracy Now!” Youtube-kanavan haastattelu “Professor Carol Anderson on Police Killings, Trump, the Clintons & "White Rage"”. Viitattu 7.7.2020. https://www.youtube.com/watch?v=Yd14vD0l06E

Opetushallitus. 2018. Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet 2018. Viitattu 30.11.2018. www.oph.fi/download/179349_varhaiskasvatussuunnitelman_perusteet_2016.pdf

OAJ. 2020. Opettajan arvot ja eettiset periaatteet. Viitattu 12.12.2020. https://www.oaj.fi/arjessa/opetustyon-eettiset-periaatteet/opettajan-arvot-ja-eettiset-periaatteet/#opettaja-ja-yhteiskunta


Valkoisuuden itsereflektiota pakeneva antirasistinen työ

Toimin parissa eri antirasistisessa työryhmässä. Erään palaverin jälkeen tajusin jälleen kerran päätyneeni puhumaan siitä, kuinka valkoisuud...