Oon saanut itseni parin edellisen viikon aikana kiinni siitä, että kun kuulen rasismikokemuksesta, oma reaktioni siihen on olla yllättynyt ja järkyttynyt. Vaikka rasismista kertova BIPOC-työkaverini tai -asiakas ei ole. Tämä toimintamalli on alkanut mietityttää mua. Miksi järkytyn siitä, että BIPOC-ihmisiin kohdistuu rasismia työyhteisössä tai arkisissa vapaa-ajan kohtaamisissa, vaikka tiedän rasismin olevan osa valkoista tapa- ja toimintakulttuuria suomalaisessa yhteiskunnassa? Miksi mun reaktio on ristiriidassa sen todellisuuden kanssa, jossa tiedän eläväni?
Yllättynyt järkyttyminen, jota usein koen, ilmenee käytännössä tilanteissa, joissa kuulen rasistisesta tapahtumasta ja ainut tapa, jolla pystyn osallistumaan keskusteluun on ihmettelevä kommentointi, kuten: “En voi käsittää sitä” ja ”Miten hän noin toimi?” tai “Mitä ihmettä, ihan kauheaa!" tai “ Tosi outoa!” Rasismista järkyttyessäni vien keskustelua kauemmaksi systemaattisen rasismin kontekstista. Vien keskustelua suuntaan, jossa rivien välissä kyseenalaistan systemaattisen rasismin olemassaolon, vaikka tiedän sen ilmenemismuodoista jo aika paljon. Lisäksi kauhistun BIPOC-ihmisen elämää, joka sisältää rasismin kohtaamista. Kauhistun asiaa, joka on kertojalle arkinen. Oon tullut siihen lopputulokseen, että tämä toimintatapani on ongelmallinen.
Joskus järkyttyminen voi olla myös rasismikokemuksesta kertovan ihmisen tunteiden peilaamista ja empatiaa. Mutta olen huomannut, että tätä se ei aina ole omalla kohdallani. Järkytyn myös tilanteissa, joissa tilanteesta kerrotaan rauhassa ja rasismin kontekstissa. Näissä tilanteissa järkytykseni tuo lisää emotionaalista taakkaa itse keskusteluun, ja musta tuntuu, että oma tunnereaktioni vie keskustelua pois päin itse rasismikokemuksesta keskustelemisesta. Järkyttymisen sijasta haluaisin ilmaista selkeästi, että: “Tuo, mitä koit, oli väärin.” Tämän jälkeen haluaisin siirtää huomion itsestäni pois itse tilanteeseen.
Ensi viikolla valkoisuudenreflektointiryhmässä käsitellään valkoista hiljaisuutta. Kappaleen lukemisen jälkeen mua alkoi mietityttää se, voisko mun kohdalla valkoinen hiljaisuus ilmetä myös tavoissa osallistua keskusteluun? Voiko järkyttyminen olla yksi valkoisen hiljaisuuden muoto? Layla F Saadin mukaan valkoinen hiljaisuus on metodi, jonka avulla pystymme valkoisina ihmisinä suojelemaan itseämme rasismin purkamiseen liittyvältä työltä ja samanaikaisesti pitämään yllä valkoiseen ylivaltaan perustuvaa ryhmädynamiikkaa omassa elämänpiirissä (Saad 2020, 56-57.) Tämä Saadin ajatus sai minut pohtimaan sitä, rakennanko valkoisella järkyttymisellä ympärilleni todellisuutta, jossa rasismi on poikkeuksellista eikä tavallinen ja systemaattinen osa kasvatusalaa tai suomalaista yhteiskuntaa? Pidänkö järkyttymällä yllä ympäristöni valkoista hiljaisuutta? Vai onko kenties järkytyksessä kyse aivan jostain toisesta rasismin muodosta?
Saad puhuu kirjassaan myös siitä, miten valkoinen hiljaisuus voi helposti olla tulkittavissa hyväntahtoiseksi toiminnaksi. Rasismin edessä vaikeneva ihminen voi myös vaikuttaa neutraalilta, mutta tästä huolimatta valkoinen hiljaisuus on kaikkea muuta kuin neutraalia. Valkoinen hiljaisuus on väkivaltaa, jonka avulla aktiivisesti suojellaan valkoista valta-asemaa. Hiljaisuuden avulla me valkoiset ihmiset viestimme, että “Minulle tämän hetkinen tapa toimia yhteiskunnassa sopii oikein hyvin, koska toimintakulttuuri ei vaikuta minun asemaan heikentävästi ja koska nautin valkoisista etuoikeuksista, jotka minulle tällä hetkellä annetaan.” (Saad 2020, 56-67.)
Musta tuntuu, että järkyttymällä joskus merkitsen rasismin tavattomaksi asiaksi, jonka vähentäminen ei ole tavallinen osa omaa kasvatus- ja sosiaalialan työnkuvaani. Musta tuntuu, että järkyttymisen jälkeen minun on joskus hankala siirtää toiminnan fokusta rasismista raportointiin tai antirasismin kehittämiseen. Joskus tuntuu siltä, että järkyttymällä varsinkin valkoisten ihmisten seurassa pyrin pitämään yllä pehmeää rasismista vaikenevaa valkoista todellisuudenkuvaa ja suojelemaan itseäni epämiellyttävien asioiden syvemmältä tiedostamiselta.
Saadin mukaan valkoinen hiljaisuus on aktiivista toimintaa, jonka avulla suojellaan valkoista ylivaltaa. Tästä näkökulmasta katsottuna oma taipumukseni järkyttyä voisi olla myös valkoisen hiljaisuuden ilmenemismuoto. Saadin mukaan yksi tärkeimmistä kysymyksistä valkoiselle itselleni on se, miten olen hyötynyt hiljaisuudesta? Minusta tuntuu siltä, että järkyttymällä lopulta suojelen työnkuvaani, johon antirasismin kehittäminen ei ole kuulunut. Järkyttymällä merkitsen rasismin epätavalliseksi oikuksi, ja näin olen voinut pitää keskustelun tasolla, jossa ei käsitellä työtä, jonka avulla vähennetään rasismia. Ja tämän kaiken olen voinut tehdä BIPOC-perheiden hyvinvoinnin kustannuksella.
Valkoinen järkyttyminen = keskustelussa ilmenevä valkoisuuden muoto, jossa rasismikokemuksen kuullessani järkytyn, vaikka tiedän, että Suomi on rasistinen maa. Rasismikokemuksen takia järkyttyminen tai säikähtäminen voi olla myös empaattinen reaktio siihen, että rasismista kertova ihminen on itse järkyttynyt. Mutta niissä tilanteissa, joissa BIPOC-ihminen ei itse ole järkyttynyt kohtaamastaan rasismista, oma valkoinen järkyttyminen lisää keskustelun tunnetaakkaa. Järkyttyminen on ristiriidassa todellisuuden kanssa, jossa tiedän eläväni.
Valkoinen järkyttyminen voi toimia myös rasismin ohittavana keskustelun valtamekanismina, koska järkyttymällä voidaan tiedostamatta merkitä rasismin olemassaolo tavallisesta arjesta poikkeavaksi asiaksi, joka on harvinaista, ja tämän takia siihen puuttuminen ei ole oma tehtävä. Valkoisen ihmisen järkyttyminen voi myös viedä antirasistisen työn resursseja silloin, kun valkoisen ihmisen tunteiden käsittely vie aikaa käytännön antirasistista työtä kehittävältä keskustelulta ja emotionaalisen tuen antamiselta BIPOC-ihmiselle.
Antirasismi valkoiselle järkyttymiselle:
Kuunteleminen, puuttuminen, BIPOC-ihmisten tunteiden peilaaminen, rasismista raportointi = Järkyttymisen sijasta valkoinen liittolainen voi kuunnella rasismikokemusta. Kuuntelussa auttaa myös sensitiivinen kyseleminen, jolla pidetään yllä keskusteluyhteyttä, jossa keskustelu etenee BIPOC-ihmisen tahdissa ja ehdoilla. Hyviä kysymysmuotoja on “Haluatko kertoa tarkemmin, mitä tapahtui…”, “Voidaan jutella tästä, jos susta se tuntuis hyvältä.” tai “Onko joku työntekijä, jonka kanssa haluat puhua tästä aiheesta?” Kertojan tunteisiin eläytyminen on osa empaattista kuuntelemista. Ja järkyttyneen ihmisen tarina järkyttää, kun kuuntelija kokee empatiaa. Voisiko valkoinen liittolaisuus olla sitä, että rasismikokemuksen kuuntelutilanteessa kuuntelee kertomusta ja tuntee kertojan tahtiin ja hänen tunteidensa ehdoilla?
Rasismitilanteen raportointi on tärkeää, koska raportointi edistää yhdenvertaisuuden edistämistyötä. Raporteista kerätyn tiedon avulla voidaan suunnata ja kehittää työyhteisön antirasistista työtä. Rasismista voi raportoida myös yhdenvertaisuusvaltuutetulle. Tämä puuttumiskeino harvoin johtaa selkeisiin muutoksiin raportoivan yksilön elämässä. Yhdenvertaisuusvaltuutetulle tehty raportti on kuitenkin hyvä tapa tarjota tutkijoille tietoa suomalaisesta rasismista. Valkoinen liittolainen voi myös tarjota esimerkiksi kirjoittamis- ja viestintätukea rasismista raportointiin. Kun rasismin tuottaja on minä tai työyhteisö, kehitän antirasismia, joka toimii vastaparina rasismille, jonka kohteeksi BIPOC-kollega/asiakas tai perhe joutuu.
