Valkoinen ylemmyyteni johtaa valkoisen hiljaisuuden tukemiseen ja haluun pelastaa BIPOC-ihmiset heidän omalla rasismitiedolla

Perustin jokin aika sitten Tiktok-tilin (uplaukkanen), koska sovelluksen kautta videoon saa tehtyä helposti ajastetut tekstitykset. Tiktokin kautta videoita voi myös jakaa Instagramiin ja Facebookkiin. Yksi ensimmäisistä videoista käsitteli valkoisten rakenteellista rasismia, joka ilmenee toimintakulttuurina, jossa rasismista vaietaan ja jossa valkoiset ihmiset eivät osallistu tiedostamatonta epäsuoraa rasismia käsittelevään keskusteluun. 

Videon hästägeinä oli mm. “whitesupermacy” ja “whiteness”, ja arvelen, että tämän takia fasismin ja valkoisen ylivallan kannattajat löysivät videon kommenttikentälle 30 minuutissa. 12 tunnin päästä videota oli katsottu tuhansia kertoja, ja kommenttikenttä oli vihaa täynnä. Pääsanoma oli: “Ole hiljaa.” ja ”Olet naurettava.” Olin iloinen, että kommentit eivät käsitelleet ulkonäköäni ja niissä ei uhattu kuolemalla. Moderoinnin puute ja siitä johtuva sosiaalisen median avoimen rasismin taakka on osa suomalaista systemaattista rasismia. Suodatin rasistiset kommentit pois ja vastasin niihin, jotka olivat kysymysmuodossa. Saadin mukaan raju ja antimusta avoin rasismi voi vaikuttaa usein jopa huvittavalta (Saad 2020, 61). Jotkut todella aggressiiviset kommentit olivat myös tosiaan huvittavia, ja osa herätti myös säälin tunteita.

Saad kuvaa sisäistettyä valkoista ylemmyyttä (white superiority) käsittelevässä kappaleessa hyvin avoimesti fasismia kannattavien ihmisten ja valkoisesta etuoikeudesta hyötyvien liberaalien ajattelumallien yhtymäkohtia. Toisin kuin avoimesti fasismia kannattavat ihmiset, me valkoiset kasvatusalan työntekijät, jotka miellämme itsemme “ei-rasisteiksi”, emme kerro rasistisia ajatuksiamme yhtä selkeästi, koska emme tiedosta suurinta osaa niistä. Niissä hetkissä, kun tiedostamme ne, pidämme ne itsellämme, koska emme halua antaa itsestämme rasistista vaikutelmaa ympäristölle. Vaikka tiedostamattomat ajattelumallit ohjaavat meitä, se ei tee meidän toiminnasta yhtään vähemmän haitallista BIPOC-ihmisille. Sekä meidän, että fasismia avoimesti kannattavien ihmisten toimintaa ohjaavat samat valkoiseen ylemmyyteen perustuvat ajattelumallit. (Saad 2020, 60-61.) 

 

Valkoisen ylemmyyden ajattelumallit avoimen ja epäsuoran rasismin taustalla

Fasismia kannattavat ihmiset tuottavat avointa rasismia, joka on toimintaa, jonka rasismia tuottava ihminen ja rasismin kohteena oleva ihminen jossain määrin tunnistavat rasismiksi. Avoimessa rasismissa voidaan kuvata selkeästi ajatusta valkoisesta ylemmyydestä ja BIPOC-ihmisten huonommuudesta. Suurin osa yhteiskunnan rasismista on kuitenkin epäsuoraa rasismia, jota tuotetaan ja vastaanotetaan tiedostamatta. Valkoisuudesta vaikeneva ja kasvatusalan rasismitietoa välttelevä toimintakulttuuri on myös avoimeen rasismiin verrattavaa voimakasta vallankäyttöä. Käsitys, jonka mukaan kasvatuslaitoksessa, jossa rasismista ei ole raportoitu, ei ole rasismia, pitää yllä valkoista ylivaltaa. Kyseisen ajatuksen taustalla on rasistinen stereotypia, jonka mukaan jokainen BIPOC-ihminen on itseensä kohdistuvan tiedostamattoman rasismin asiantuntija. Tiedostamattoman rasismin tunnistaminen vaatii rasismitietoon perehtymistä. Tämän takia ajatusmalli, jonka mukaan rasismin tunnistamisen velvollisuus olisi vain ja ainoastaan BIPOC-ihmisillä, siirtää vastuun antirasismin ammattilaisesta työstä BIPOC-ihmisille yksilöinä. Mouan ja Verwijnenin mukaan ajatusmalli, jonka mukaan BIPOC-ihminen on rasismin asiantuntija, on rasistinen stereotypia muiden joukossa (2020). Näiden kahden rasismin muodon avulla voimme valkoisten kesken vetäytyä antirasistisen ammattitaidon kehittämisen vastuusta.  (Sheikh 2020b; Moua 2020; Saad 2020, 61.)

Saadin kuvaamat ja suomalaiselle kasvatusalalle tyypilliset ajattelumallit, kuten “Ihonvärillä ei ole väliä”, ”Lapset eivät tuota rasismia”, “Olen rauhaa rakastava, enkä siksi ole rasistinen”, "Suomella ei ole kolonialistista historiaa" tai ”Ei tuo ollut rasismia”, perustuvat fasismin lailla ajatukseen valkoisesta ylemmyydestä. Kyseiset argumentit ovat yhtä vahingoittavia rasismin muotoja kuin avoin rasismi. Omien kokemusten perusteella meille kasvattajille tyypillisiä rasismin mitätöiviä argumentteja ovat myös “Me olemme kaikki tasa-arvoisia” ja “Suomalainen koulujärjestelmä on tasa-arvoinen”. Vaikka tarkoituksemme näiden sanojen takana olisi hyvä, kyseiset argumentit ovat rasismia, silloin kun ne muodostavat esteitä rasismia käsittelevän ammattitaidon kehittämiseen. Tutkija ja runoilija Aikinyin kuvauksen mukaan kaikki toiminta, joka johtaa rasismiaiheisten keskustelujen mitätöintiin ja kyseenalaistamiseen, pitää sisällään sanoman fasismista, valkoisesta ylemmyydestä ja ylivallasta, koska toiminta asettaa rasismia käsittelevän mustan tiedon keskustelun ulkopuolelle. (Saad 2020, 61-62; vrt. Akinyi 2021.) Valkoista keskustelua on siis kaikki vuorovaikutus, jossa kasvatusalan mustaan feminismiin pohjautuvaa tietoa marginalisoidaan ja kyseenalaistetaan systemaattisesti.

Saadin mukaan valkoisen ylemmyyden ilmenemismuotoja ovat mm.:

• rasismia käsittelevän puheen nimeäminen vihapuheeksi
• länsimaalaiset kauneusihanteet
• ajattelumallit, joiden mukaan afroamerikkalainen kansankielinen englanti on “getto” kieli ja oikea tapa puhua englantia olisi puhetapa, millä valkoiset ihmiset puhuvat englantia
• valkoisella kaupungin puolella asuminen
• vain sellaisen some-sisällön ja työn jakaminen, jonka ajattelee olevan sellaista, että se “ei suututa” valkoisia ihmisiä
• ajattelumallit, joiden mukaan valkoiset ihmiset ovat viisaampia, arvokkaampia, osaavampia, sivistyneempiä, selkeämmin artikuloivia ja henkevämpiä kuin BIPOC-ihmiset
• tavaroiden ja palveluiden ostaminen ensisijaisesti valkoisilta yrittäjiltä tietoisesti tai tiedostamatta
• ensisijaisesti valkoisten kirjailijoiden kirjojen lukeminen
• ensisijaisesti valkoisten johtajien ja poliittisten vaikuttajien ajatuksista opin ottaminen

(Saad 2020, 62-65.)

 

Valkoinen ylemmyys minussa haluaa pelastaa BIPOC-kehot rasismitiedolla, minkä takia ylläpidän valkoista hiljaisuutta ja odotan palvelua BIPOC-ihmisiltä

Fasismin ajattelumallit toistuvat minussa. Saad puhuu siitä, kuinka avoimessa rasismissa antimustuutta tuotetaan yhdistämällä mustuus villiyteen tai primitiivisyyteen, ja näin pidetään yllä myyttiä mustista ihmisistä, jotka valkoisten tulee pelastaa (Saad 2020, 62). Omasta valkoisen pelastajan kompleksista olen saanut usein otteen. Se ilmenee ajattelumallissani, jonka mukaan ruskeus johtaa siihen, että on kiinnostunut puhumaan rasismista. Olen tajunnut, että toimintani taustalla on toive siitä, että voisin ”pelastaa” BIPOC-ihmisen rasismitiedolla, jonka BIPOC-yhteisö on muodostanut. Tämä toimintamallini on todella ongelmallinen.

Rasismista puhumisen normalisoituminen on tärkeää valkoisille ja ruskeille ihmisille. Rasismista puhumiseen liittyvä valkoinen pelastajuuteni johtaa kuitenkin siihen, että kohdistan rasismiaiheisia keskustelunaloituksia ihmisiin ruskean ihonvärin perusteella. Valkoisten ihmisten herkkänahkaisuus (aihetta käsitellään edellisessä esseessä) on varmasti yksi syy tähän toimintamalliini, mutta siitä huolimatta näin toimiessani ylläpidän valkoista tietämättömyyttä ja hiljaisuutta ympärilläni. 

Rasismin kohteena oleminen on traumaattista. Traumaattisista asioista puhuminen on terapeuttista, kun keskustelee aiheesta vertaisten kanssa. Myös rasismia tuottava toimintani on traumareaktioita. Rasismin tuottamisen oppiminen sosialisaation kautta on käytännössä valkoisten BIPOC-kehoihin kohdistaman häpäisyn sivusta seuraamista (Menakem 2018). Häpäisemisen sivusta seuraaminen on traumaattista, ja näiden kokemusten käsittelyyn saan parhaiten tukea vertaisilta valkoisuuden reflektointiryhmästä ja tietenkin rasismia käsittelevästä teoriatiedosta. Kun reflektoimme valkoisuutta, käytännössä puhumme tuottamastamme rasismista. Tämän takia reflektoinnissa ilmenevien rasistisen ajatusten havainnoiminen voi jo itsessään olla traumaattinen kokemus mustasta näkökulmasta. 

Tilanne, jossa yhdistän ruskeuden ja rasismista kiinnostumisen yhteen, on ongelmallinen myös siksi, että kyseisen toimintamallin takia päädyn odottamaan BIPOC-ihmisten “palvelevan” minua tekemällä valkoisuuden reflektointiin ja rasismin tunnistamiseen liittyvää tunnetyötä kanssani. Saad kuvaa tätä itselle kerrottua kertomusta, jossa olen korkeampiarvoinen ja siksi oikeutettu ruskeiden ihmisten tarjoamaan emotionaaliseen tukeen. Saad nostaakin esille, että kyseisessä rasismissa on jotain samankaltaista, kuin mitä orjan omistajan ajatusmaailmassa on: on todella omahyväistä kokea itsensä antirasistisen työn tekijäksi ja samalla vältellä omatoimiseen itsereflektioon liittyvää työtä, ylläpitää valkoista hiljaisuutta puhumalla rasismista ruskeiden ihmisten kanssa tai odottaa, että BIPOC-ihmiset tekisivät reflektioon liittyvää tunnetyötä kanssani. (Saad 2020, 65; Moua & Verwijnen 2020.) 

 

Valkoinen antirasismi on surutyötä, ja surutyön välttely on valkoista ylivaltaa

Nigerialaisamerikkalaisen kirjailijan Ijeouma Oluon sanojen mukaan “antirasismin hienous piilee siinä, ettei kenenkään tarvitse teeskennellä olevansa vapaa rasismista toimiakseen antirasistisesti” (Oluon 2019). On ollut todella helpottavaa ymmärtää se, että minun ei tarvitse enää pitää yllä tarinaa itsestä, joka ei tuota rasismia. Minun ei tarvitse ylläpitää tarinaa itsestä, joka on tasa-arvoinen kasvattaja. Olen vapaa tunnistamaan omia rasismin muotoja, puhumaan niistä ja pala palalta käsittelemään omaa valkoisen historian traumataakkaa. Näin tarjoan omalle muutokselle tilaa itsessäni.   

Suomalaisen rasismin historiaa ja nykyaikaa käsittelevä tieto käsittelee lopulta fyysistä ja henkistä systemaattisesta väkivaltaa ja kulttuurien tukahduttamista. Sisäistettyä valkoista ylivaltaa käsittelevä tieto käsittelee puolestaan tiedostamatonta toimintaa, joka häpäisee ja mitätöi systemaattisesti BIPOC-ihmisten kokemukset ja tiedon. Tämän tiedon omaksuminen on valkoista antirasismia, ja siksi Njuguna-Räisäsen kuvauksen mukaan valkoinen antirasismi on surutyötä (2021).

Rasismista keskustelemista välttelevä kulttuurimme estää meitä suremasta valkoista historiaa, joka on meidän valkoiseen valtaväestöön kuuluvien omien esivanhempien historiaa, ja näin opettaa meidät häpeämään ja välttelemään valkoisuutta käsittelevää tietoa. Vaikka valkoisuuden reflektointi nostaa pinnalle häpeän tunteita, sen tavoite ei ole se, että me valkoiset eläisimme häpeässä. Reflektoinnin kautta tulemme tietoiseksi valkoisen historian meihin jättämistä jäljistä ja ylisukupolvisesta traumataakasta, jolloin opimme näkemään todellisuuden sellaisena, kuin se on. Ja opimme näkemään vähitellen myös itse tuottamamme rasismin. (Saad 2020 12-20; Njuguna-Räisänen & Wekesa 2021). Nyt puolen vuoden työskentelyn jälkeen huomaan, miten valkoisesta positista tehty antirasistinen työ on käynyt jo helpommaksi, ja vähitellen pystyn päästämään irti häpeästä. Tavoitan usein jo mielentilan, jossa oman rasismin tunnistaminen tuntuu helpottavalta.  

Kasvatusala kaipaa tiloja, jotka on valkoisuudesta puhumista varten

Valkoisen surutyön tukeminen kasvatusalan työyhteisöissä on ollut usein hankalaa. Tuntuu, että antirasistisen emotionaalisen vertaistuen saaminen ja antaminen on vaikeaa ilman sille varattua aikaa ja paikkaa, eli rakenteita. Tuntuu myös siltä, että suomalainen kasvatusalan ammatti-identiteetti mutkistaa keskusteluja. On vaikea puhua aiheesta, joka samalla nakertaa pohjaa tasa-arvon illuusion päälle rakentuvalta ammatti-identiteetiltä. Ilman valkoisuutta käsitteleviä keskusteluja mahdollistavia rakenteita kiire toimii aina perusteena keskustelun lopettamiselle. Usein keskustelutilanteet ovat myös olleet sellaisia, jotka voi ohittaa poistumalla. Olen huomannut käytännössä sen, miten Sheikin (2020b) esille nostama antirasistiselle työlle varattujen rakenteiden puuttuminen vaikeuttaa kasvatusalan rakenteellisesta rasismista puhumista.

Tutkijat Nunes, Kekaly, Gathou ja Akinyi ovat kuvanneet hyvin sitä, että valkoisessa ylivallassa on kyse siitä, mihin kehykseen musta ja ruskea tieto laitetaan instituutioissa (Nunes, Kelekay, Gathou & Akinyi 2021.) Sen takia antirasistisessa kasvatustyössä meidän valkoisten työntekijöiden tulee luoda tiloja itse itsellemme ja työyhteisöllemme, joissa rasismin tuottamiseen ja rasismia käsittelevän kokemus- ja tutkimustiedon omaksumiseen liittyvien valkoisten tunteiden käsittely on mahdollista. Meidän valkoisesta etuoikeudesta hyötyvien tulee luoda tiloja, joissa voimme tukea toisiamme. Näin voimme alkaa parantua traumasta, jota rasismi on tuottanut ja oppia vähentämään itse ylläpitämäämme rasismia (vrt. Menakem 2018).

 

Rasismi historiasta olen löytänyt yhteyden valkoisten esivanhempien minulle siirtämään taakkaan

Layla F Saadin kirja Me and White Supermacy ja kuukausittainen valkoisuuden reflektointi vertaisryhmässä on auttanut paljon. Aloitimme toissa viikolla myös parin tutun kanssa varhaiskasvatuksen valkoisuuden reflektointiryhmän. 

Kirjassaan Saad tarjoaa emotionaalista tukea, joka auttaa rauhoittumaan oman henkilökohtaisen ja ammatillisen rasismin äärelle. Saad käsittelee kirjan myöhemmissä luvuissa, joita emme ole vielä käsitelleet vertaisryhmässä, lapsiin kohdistuvia alistamisen muotoja, kuten aikuistamista. Aikuistamisen takia BIPOC-lapset saavat vähemmän turvaa valkoisilta työntekijö ja heidän odotetaan olevan itsenäisempiä. Tämän rasismin muodon vaikutukset näkyvät suomalaisissa kasvatusalan tutkimuksissa, joiden mukaan ei-normaaliksi luokiteltu lapsi on Suomessa alttiimpi kiusaamiselle, koska työntekijän on vaikea tunnistaa ”ei-normaali” lapsi kiusaamisen uhrina (vrt. Juva 2019, 64–65; Saad 2020, 102). Valkoisuuden merkitykset ohittavat kasvatuslaitokset siirtävät yhteiskunnassa vallitsevia rasistisia valtapositioita ja rakenteellisen rasismin käytänteitä tuleville sukupolville (McIntyre 1997, 117– 118.). 

Valkoisen surutyön ansiosta koen jo yhteyttä esivanhempiini, jotka keksivät tarinan, jossa valkoisuus merkitsee sivistystä ja ylemmyyttä (Njuguna-Räisänen & Wekesa 2021; Saad 2020, 12-14). Historia on opettanut minut alistamaan tahattomasti, ja vähitellen valkoisuutta käsittelevästä tiedosta olen alkanut löytää osia inhimillisemmästä itsestäni, joka ymmärtää historian jäljet itsessä. 

Kasvatusalan rasismin vähentäminen on kollektiivista surutyötä ja tälle työlle rakenteiden luomista. Valkoinen surutyö alkaa siitä, kun ymmärrämme, että niin kauan, kun rasismi on kasvatusalalla kohta, jota kukaan valkoinen ei näe ja niin kauan, kun valkoisuuden reflektoimiselle ei ole rakenteita, me valkoisesta etuoikeudesta hyötyvät emme voi sanoa olevamme turvallisia aikuisia BIPOC-lasten arjessa. Meidän valkoisesta etuoikeudesta hyötyvien tulee oppia, miten purkaa instituutiot, jotka alistavat ohittamalla ja mitötimällä systemaattisesti ruskeita kehoja. Koska vain tämän taidon oppimalla voimme oppia olemaan ostamatta omaa valkoista kehoaan ruskeiden kehojen yläpuolelle (Menakem 2018). 

Kun sinulla on tarve perustaa kasvatusalan ammatillisen valkoisuuden reflektointiryhmä, osoitteeseen valkoinenkasvattajareflektoi@gmail.com voi laittaa viestiä,  jos haluaa viestitellä tai jutella aiheesta. 

 

Kirjoja valkoiseen surutyöhön:

Lind: Käheä-ääninen tyttö – Romaneihin kohdistuva suomalainen rasismi

Ranta: Vastatuuleen – Saamelaisiin kohdistuva rasismi

Pakkanen & Pakkanen: Se tapahtui meille – Inkerinsuomalaisuus ja vaikenemisen historia 

 

Kirja, joka on rytmittää ja näin tukee surutyötä:

Layla F. Saad:  Me and White Supermacy

 

Kirja, joka on auttanut ymmärtämään kasvatusalan valkoisuutta ylläpitäviä ammatillisia kertomuksia:

Wekker, G.: White Innocence, Paradoxes of colonialism and race

 

Lähteet:

Akinyi, P. 2021. Tanssija, tutkija ja taiteilija Phyllis Ainyin puheenvuoro järjestön Nordisk kulturkon- takt verkkotapahtumassa Black feminism and culture in the Nordics: Who gets to be heard” 14.4.2021.

Moua, M. 2020. Antirasismi A-B-C, Käsitteistä ja ilmiöstä. Puheenvuoro tapahtumassa Antirasismi ohjauksessa 6.11.2020.

Moua, M & Verwijnen, F. 2020. Aktivisti ja ihmisoikeusvaikuttaja Fatima Verwijnenin ja yhdenver- taisuusvaltuutetun ja terapeutin Michaela Mouan instagram video valkoisesta liittolaisuudesta Verwijnenin instagram-tilillä @fatimointi 12.6.2020.

Oluo, I. 2019. Kirjailija Ijeoma Oluon twiitti 15.7.2019. Viitattu 23.5.2021. https://twitter.com/ijeomaoluo/status/1150565193832943617?lang=fi

Sheikh, L. 2020b. Elokapinan Antirasismityöpaja 26.8.2020. Liban Sheikhin antirasismia käsittelevä verkkokoulutus.

Njuguna-Räisänen, W. & Wekesa, S. 2021. Ruskeat tytöt instagram-live Self Care Series: What is Self Care? tilillä @ruskeattytotmedia. 

Saad, L. 2020. Me and White Supermacy. London: Quercus Edititons

Menakem, R. 2018. White Supremacy as a Trauma Response. Resmaa Menakem traumapsykologi ja spesialistn blogikirjoitus. Viitattu 23.5.2021. https://medium.com/@rmenakem/white-supre- macy-as-a-trauma-response-ce631b82b975

Juva, I. 2019. Who can be 'normal'?: Constructions of normality and processes of exclusion in two Finnish comprehensive schools. Helsinki: Helsingin yliopisto. Viitattu 28.11.2019. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-5551-1

McIntyre, A. 1997. Making meaning of whiteness: Exploring racial identity with white teachers. Al- bany: State University of New York Press.

Akinyi, P., Gathou, M, Kelekay, J., & Nunes, D. 2021. Tanssija Phyllis Ainyin, tutkija Monica Gat- houn, taiteilija Deise Faira Nunesin ja tutkija Jasmine Kelekayn puheenvuoro järjestön Nordisk kulturkontakt verkkotapahtumassa Black feminism and culture in the Nordics: Who gets to be heard” 14.4.2021.