Toimin parissa eri antirasistisessa työryhmässä. Erään palaverin jälkeen tajusin jälleen kerran päätyneeni puhumaan siitä, kuinka valkoisuuden reflektointi on ihan normaali osa antirasistista työtä. Eikä antirasistisen työn rasismin rakenne, joka perustuu siihen, että tässä työn osa-alueessa keskitytään valkoisuuteen. Mieleeni hiipi kysymys: Miksi olemme jälleen tämän kysymyksen äärellä? Mistä tässä on kyse?
Kysymys jäi askarruttamaan ja kävin jälleen kerran lukemassa muistiinpanoja termistä valkoisuus. Eli valkoisuus viittaa siihen valta-asemaan jonka rasismin rakenteessa saa ja valkoisuus pakenee määritelmiä ja sitä kautta se merkitään normaaliksi. Jes, ehkä ymmärrän tämän. Eli voisiko olla, että antirasistisen työn valkoisuusnormia pidettäisiin yllä vähättelemällä valkoisuuden reflektoinnin merkitystä?
Valkoisuuden reflektoinnissa tunnistetaan sisäistettyä valkoisuutta, eli tiedostamattomia ennakkoluuloja ja rasistisia ajattelumalleja. Olen huomannut, että tässä työssä on paljon kyse muistamisesta ja unohtamisesta. Sen huomaa käytännössä. Tuntuu, että kun kyse on rasismista, opin ymmärtämään vielä hitaammin ja uuden oppiminen on enemmän eteen päin ja taaksepäin menemistä. Unohdan herkemmin sen, mitä olen jo kerran tajunnut. Muistan väärin sen, mitä olen lukenut ja kuullut. Muistan, että kuulin jonkun solmuja avaavan ajatuksen ja unohdan sen seuraavassa hetkessä. Tai luulen muistavani sen ja muistan sen väärin. Ehkä omaa etuoikeutta käsittelevä tieto on vaikeampi muistaa? Palaverista kotiin tullessani palaan valkoisuus-termin määritelmään:
Valkoisuus ei ole vain ihonväriin ja ruumiin ulkoisiin seikkoihin liittyvä tekijä. Kysymys on ensisijaisesti merkityksistä, joita tietyille ruumiille annetaan ja niistä paikoista, joita tietynlaisille ruumiille varataan yhteiskunnassa. Valkoisuus tuo etuja niille, jotka voivat tuohon paikkaan asettua. Käsite viittaa siihen hierarkisoivaan voimaan suhteessa niihin, jotka määrittyvät sen “toisiksi”. Normatiivinen valkoisuus on olennainen osa suomalaisuutta ja kansallista identiteettiä. (Keskinen, Mkwesha ja Seikkula 2021, 60)
Kun kerta valkoisuudessa on kyse tietyille ihmisille varatusta valta-asemasta ymmärrän, ettei valkoisuuden reflektointi voi olla epärelevanttia antirasistisen työn kannalta.
(Jos seuraavan kappaeen termit valkoisuuskeskeisyys, sävykyttäys ja valkoinen herkkänahkaisuus on uusia, selitteet löytyy tekstin lopusta.)
Valkoisuuden reflektointiin kohdistuva kritiikki on omassa arjessa ollut joskus muotoa: “Valkoisuuden tiedostamiseen keskittyvä antirasistinen työsisältö on valkoisuuskeskeistä”. Valkoisuuskeskeisyydellä viitataan työkulttuuriin tai näkökulmaan, jossa valkoiset tunteet, eli valkoinen herkkänahkaisuus ja rasistiset toimintamallit, kuten sävykyttäys, saavat kritiikitöntä tilaa ja määrittelyvaltaa antirasistisessa työssä. Valkoinen herkkänahkaisuus ja riitely ovat strategioita, joilla rasismia tuottavaa kulttuuria ylläpidetään. Valkoisuuskeskeisyys taas vähenee, kun työyhteisössä osataan viedä keskustelu takaisin, niihin asioihin, mitkä liittyvät rasismiin, joka kohdistuu mustiin, ruskeisiin ja alkuperäiskansoihin (Resmaa 2022, Saad 40–41).
On totta, että valkoisuuden reflektointi keskittyy valkoisuuteen. Mutta se ei tarkoita, että se olisi “valkoisuuskeskeistä” ja vaientaisi rasismia käsittelevän keskustelun. Koska valkoisuuden reflektointi auttaa ymmärtämään valkoisen kulttuurin piirteitä, kuten rasismia käsittelevässä keskustelussa esiin nousevaa defensiivisyyttä ja passiivisuutta. Näin ollen ymmärrys sisäistetystä valkoisuudesta auttaa myös valkoisen herkkänahkaisuuden ja riitelyn keskellä navigointia antirasistisessa palaverissa, kun näitä tunteita ilmenee. Omaan valkoisuuteen tutustuminen auttaa ymmärtämään sitä, millä eri tavoin rasismia käsittelevän tiedon rooli voidaan tahattomasti minimoida yhdessä keskustellessa.
Ennen kuin aloitin itsereflektiotyön en saanut mitään aikaiseksi antirasismin saralla ja aloittamisen jälkeen aloin saamaan asioita aikaiseksi. Tästä huolimatta, kun valkoisuuden reflektion merkitys kyseenalaistetaan, valkoinen hiljaisuus valtaa minut, enkä saa sanottua mitään. Tunnen syyllisyyttä valkoisuuskeskeisyydestä ja samalla vatsassa on outo olo. Olo, joka on lähiaikoina alkanut välillä kertomaan, että nyt keskustelussa on käsillä joku rasismiin liittyvä ristiriitaisuus, jonka keho tietää, mutta jota mieli ei ymmärrä. Mietin: En minä ole ketään pakottanut valkoisuuden reflektointiin. Onko tämä kritiikki minulle esitetty toive toimia toisin? Jatketaan valkoisuus-termin määritelmän parissa:
Valkoisuus voi olla osa erilaisten instituutioiden käytäntöjä, rutiineja ja kulttuurista merkityksenantoja. Shirley Anne Tate on instituutioita tutkiessaan kiinnittänyt huomiota siihen, miten valkoiseen “viattomuuden” ja tietämättömyyden käsitysten avulla institutioissa oikeutetaan haluttomuus tietää rasismista ja valtasuhteista. Samoin oikeutetaan haluttomuutta tuntea tietoa, poliittista toimintaa ja elämäntapoja, joita mustat ruskeat ja muut ei-valkoiseksi rodullistetut ihmiset ja yhteisöt ovat kehittäneet. Tate on tuonut esiin, miten psyykkiset ja vuorovaikutukselliset suhteet vaikuttavat instituutioiden arkeen: esimerkiksi rasismista puhuminen ja siihen liittyvien käytäntöjen muuttaminen aiheuttaa usein kieltämistä ja vastarintaa. (Keskinen, Mkwesha ja Seikkula 2021, 61.)
Asia alkaa valjeta. Kun valkoisuuden reflektointi on merkitty epäolennaiseksi osaksi antirasistista työtä, olen kohdannut antirasistisen työn vastustuksen muodon, jonka Shirley Anne Tate on määritellyt tutkimuksissaan. Mietin, onko valkoisessa kehossa kasvaneelle mielelle mahdollista kehittyä tunnistamaan antirasistisen työn vastustamisen antirasistisen työn kehittävästä kritiikistä? Mietin myös, oliko juuri tästä kyse niinä parina kertana, kun yksikön johtajalla ei ole omien sanojensa mukaan ollut mitään tietoa siitä, kuka henkilöstöhallinnossa päättää koulutuksen määrärahoista? Eikä mahdollisuutta selvittää asiaa.
Antirasismi on työtä ja valkoisuuden reflektointi avaa katseen, jolla muutostyön tarpeen näkee
Olemme käyneet yhden antirasistisen työryhmän kanssa läpi muutoksen “valkoisesta paneelista” (selite alhaalla) konkreettisia asioita tekeväksi antirasistiseksi työryhmäksi. Työryhmän henkilöistä suurin osa on valkoisuudesta hyötyviä, joten työskentelyn tahti on edelleen valkoisuuden takia hidas, mutta olemme päässeet valkoisen passiivisuuden vaiheesta eteen päin ja alkaneet toimia. Hukkasimme työryhmän kanssa vuoden antirasismin resurssit, koska yritimme aloittaa työtä ilman valkoisuuden itsereflektointia. Lopputuloksena puhuimme ihmisarvoista vuoden saamatta mitään konkreettista aikaiseksi.
Valkoisuuden reflektointi nostaa pinnalle häpeän, surun ja vihan tunteita, jotka ilman reflektointia olivat työtä hidastavina tiedostamattomina jarruina. On luonnollista, että kaikissa elämäntilanteissa tunnetyöhön ei ole resursseja. Mutta meidän tapauksessa jo parikin ihmistä, jotka tekivät itsereflektointityötä, tukivat koko työryhmän toimintaa. Kasvatusalan antirasistisen muutoksen kannalta tärkeintä on se, että ne, joilla resursseja on, aloittavat työskentelyn. Näin alan keskustelukulttuurin kyky pitää kasvatusalan rasismia kysymyksenä esillä lähtee kehittymään.
Antirasistisessa institutionaalisessa työssä puretaan 500 vuoden rasismin historian traumataakkaa. Käsittelemättömiä tunteita ja tietoa on luonnollisesti paljon. Mitä enemmän on kasvatusalan ammattilaisia, jotka pystyvät kannattelemaan rasismikeskustelua sitä vaientavien valkoisen mukavuuden vaateiden keskellä, sitä mahdollisempia rasismia käsittelevät amatilliset keskustelut ovat (Menakem 2022). Samaan aikaan, kun yksin työskentely on toimiva työskentelymalli osalle, myös minulle, välillä huomaan, miten liika yksilökeskeisyys vaikeuttaa antirasistista työtä. Varsinkin kasvatusalalla, jossa työ monesti kaventuu sekä työkulttuurin, että kiireen takia yksilökeskeiseksi. Layla F. Saadin kirjan ympärille rakentunut valkoisuutta reflektoiva vertaistukiryhmä on omalla kohdalla tehnyt tunnetyöstä huomattavasti kevyempää ja mukavampaa, vaikka aihe onkin raskas ja tuo pinnalle epämukavia oloja. Resmaa Menakemin sanoja kasvatusalalle soveltaen:
Olemme todella hyviä (kasvatusalalla) tekemään kaikista yksilöitä. Mutta kyse on kuitenkin siitä, että me muodostamme osan isoon kokonaisuuteen. Kyllä yksilö on osa sitä, mutta yhteisö on merkittävä osa sitä.
Valkoisuuden reflektointi siis auttaa purkamaan omassa kehossa ja työyhteisössä olevia antirasistisen työn esteitä ja hidasteita. Kävin juttelemassa aiheesta Helsingin uutisten haastattelussa: https://www.helsinginuutiset.fi/paikalliset/4486876 Yksi korjaus juttuun olisi ollut tarve tehdä, jottei valkoisuus termin antirasisiselle työlle haitallinen käsitys termistä leviäisi jutun kautta.
Jutun julkaisuhetkellä artikkelissa sanottiin: ” Valkoisuuden reflektoinnilla tarkoitetaan sitä, että valkoihoinen ihminen opettelee tunnistamaan tiedostamattomia rasistisia ajatusmalleja”. Käsite ”valkoisuus” ei kuitenkaan viittaa vaaleaan ihoon. Se viittaa rakenteellisen rasismin tarjoamaan valta-asemaan. Se, että ihmisellä on vaalea iho ei tarkoita sitä, etteikö hän olisi rasismin kohteena. Rasismin kohteena ovat esimerkiksi alkuperäiskansat. Ihminen voi samanaikaisesti hyötyä ja olla alisteisessa asemassa rasismin rakenteessa. Valkoisessa kulttuurissa olemme monet kuitenkin tottuneet typistämään monimuotoiset ilmiöt kahtiajaoiksi, kuten hyvä-paha. Tai valkoisuudesta hyötyvä, valkoisuudesta ei hyötyvä. Esimerkiksi vaaleaihoisen, valtaväestöön kuuluvan vanhemman ruskeaihoinen lapsi ”hyötyy” tästä rasismin järjestelmästä perheen valkoisuuden kautta. Perhe on rasismin hierarkiassa korkeammassa asemassa. Pyysin korjausta lauseeseen niin että edeltävä lause korvattaisiin lauseella: Valkoisuuden reflektoinnilla tarkoitetaan sitä, että opetellaan tunnistamaan rasismia ja omaa etuoikeutettua asemaansa, ja purkamaan vallitsevaa valkoisuusnormia uuden tiedon omaksumisen ja itsetutkiskelun kautta. Käsitteen virheellisen määritelmän korjaus ei mennyt läpi vaan Paastela ohjasi korjaamaan virheellisen määritelmän mielipidekirjoituksen muodossa. Mietin, että nyt ollaan uudella alueella, jossa en ole aikaisemmin ollut. Kiinnostavaa, että rasismia ja valkoisuutta käsittelevän haastattelun jälkeen saan ohjeen siirtyä väittelemään haastattelun käsittelemän termin määritelmästä lehden mielipidepalstalle. Eikä käsitteen laatineen tutkian määritelmällä ole sen verran merkitystä, että yksi lause korjattaisiin artikkeliin jälkikäteen. Niin kuin Alok Vaid-Menon on sanonut, se joka kontrolloi sanoja, kontrolloi maailmoja. Jokaisen sanan takana on elämä. Asioita ei vaan puhuta todeksi, niitä puhutaan myös sukupuuttoon.
Olen viime viikon keskustellut siitä kysymyksestä, viittaako valkoisuus sana vain ihonväriin vai ei. Sekä koittanut tukea keskustelua siirtymään suuntaan, jossa keskstelun lähtökohta olisi käsitteen kehittäneiden tutkijoiden määritelmä käsitteestä. "Valkoisuus termi viittaa ihonväriin" -käsityksen purkaminen on tärkeää, koska tätä käsitystä voidaan käyttää keskustelussa myös rasismin olemassaoloa mitätöivänä argumenttina. Jonka avulla minimoida tieto, joka perustuu kriittiseen valkoisuuden tutkimukseen. Minimointi, jota itse olen kohdannut, on usein ollut muotoa ”Valkoisuus termi on huono, koska se viittaa ihonväriin, ja myös saamelaisyhteisö on rasismin kohteena.” jonka jälkeen keskustelu jatkuu suuntaan ”Ei meidän tarvitse omaksua kriittiseen valkoisuustutkimukseen omaksuvaa tietoa, koska termi on huono ja se viittaa ihonväriin.”
Sisäistetyn valkoisuuden tunnistamiseen on useita eri kirjoja
Nykyään on useita kirjoja, jotka tukee valkoisuuden reflektoinnissa. Valitettavasti suomenkielistä teosta ei ole saatavilla, mutta sähköisiä versioita pystyy kääntämään suomeksi, ja jos työtä tekee vertaisryhmässä, tietoa voi jakaa myös keskustellessa. Koska valkoisen ylivallan kulttuuri on lopulta vesi, jossa länsimaalainen ihminen ui, niin rasismin väheneminen ei ala sen vastustamisesta. Se alkaa siitä, että yhdessä opimme keskustelemaan toistemme tunteita kannatellen aiheesta ja opimme muuttamaan antirasistisella työllä sitä kasvatusalan kontekstia, jossa rasismi ilmenee.
Layla F. Saadin kirja Me and White Supremacy, How to Recognize Your Privilege, Combat Racism and Change the World johdattaa lukijaa tunnistamaan omia rasistisia ajattelu- ja toimintamalleja. Kirja on kirjoitettu Britannian rasismin kontekstiin, joka soveltuu ehkä hieman paremmin suomalaisen rasismin reflektointiin kuin amerikkalaiseen rasismiin perustuvat kirjat. (Huom, samankaltaisia kirjoja on kaksi, Brittiversiossa on oranssit kannet.) Teos tarjoaa myös seikkaperäiset ohjeet vertaisryhmän perustamiseen. Kyseisestä kirjasta löytyy myös PDF-versio, jota olemme kääntäneet suomenkielelle yhdessä varhaiskasvatuksen valkoisuutta reflektoivan ryhmän kanssa netin käännösohjelmalla. Kirjaa myy esimerkiksi suomalainen kirjakauppa ja adlibris.
Layla F. Saadin verkkosivut:
https://www.meandwhitesupremacybook.com/the-book
Resmaa Menakemin kirja My Grandmother’s Hands johdattelee valkoisuuden reflektointiin kehollisen traumatyön näkökulmasta. Kirja perustuu Menakemin kehittämään rodullisen ylisukupolvisen, institutionaalisen ja henkilökohtaisen kehollisen trauman teoriaan, jonka nimi on HIPP-teoria. Kirja on myynnissä esimerkiksi adlibriksellä. Kirjan vahvuus on keho- ja traumatietoinen työskentelyote ja näin vahvempi tunnetyön tuki ja heikkous suomen kontekstissa se, että kirja on kirjoitettu amerikkalaisen rasismin kontekstiin, joten lukiessa tulee tehdä suomi vs amerikka pohdintaa.
Resmaa Menakemin verkkosivut:
Menakemin ja Saadin kirjat perustuvat itsenäisesti tehtäviin harjoituksiin. Kyseiset kirjat eivät auta oman rasismin vähentämisessä, jos kirjat vain lukee läpi. Resmaa onkin sanonut, että jos joku kertoo hänelle, että on lukenut kirjan parissa päivässä läpi tai käynyt kirjaa käsittelevässä työpajassa, niin hän miettii, ettei työpajan vetäjä tai kirjan lukenut ihminen ole ymmärtänyt kirjan merkitystä. Näiden kirjojen rasismia vähentävä vaikutus perustuu harjoitusten tekemiseen joko itsekseen tai vertaisryhmän kanssa. Ne on ensisijaisesti orientoivia kirjoja, joiden harjoitukset auttavat ohjaamaan omaa toimintaa ja ymmärtämään rasismiin liittyviä keskusteluja ja tilanteita työyhteisössä. (Resmaa 2022)
Resmaa Menakemilla on verrkosivuillaan myös opetusvideoita, jotka käsittelevät sitä, miten rasismin ylisukupolvinen trauma ilmenee valkoisessa ja mustassa, ruskeassa tai alkuperäiskansaan kuuluvan ihmisen kehossa kehossa, eli Menakemin käyttämin termein kulttuurisessa kehossa. Verkkosivuilta löytyvien Menakemin ilmaisten opetusvideoiden kautta on helppo ymmärtää, miksi yhdenvertaisuuspalaverissa keskusteleminen on vaikeaa ja sen takia rasismiin liittyvän alistamisen vähentävä työ on vaikeaa joskus myös niille, jotka haluavat rasismia vähentää. Ilmaisiin opetusvideoiden pariin pääsee kirjautumalla sivulle vaikkapa google tunnuksilla. Jos kaipaat suomennosta opetusvideoista, niin minulle voi laittaa viestiä joko @uplaukkanen instagram sivuilla, täällä blogissa tai meiliosoitteeseen valkoinenkasvattajareflektoi@gmail.com
https://courses.culturalsomaticsinstitute.com/users/sign_in
Valkoisuuden reflektointi auttaa näkemään todellisuuden todenmukaisemmin
Valkoinen hiljaisuus ja valkoinen herkkänahkaisuus pitävät yllä rasismin valtarakennetta kasvatusalan keskustelukulttuurissa. Sen asiakasryhmän hyvinvointia on vaikea edistää, jonka kokemukset ovat työkulttuurin arkisen vaikenemisen ja pahastumisen alueella. Ilman taitoa puhua arkisesti rasismista, ei voida kasvatusalan työyhteisönä oppia tunnistamaan rasismia kiusaamisesta. On tehtävä töitä, ettei seuraava sukupolvi kanna samanlaista rasismin taakkaa, kuin mitä rasismin kohteena olevat ihmiset tämän päivän Suomessa kantavat.
On helpottavaa huomata, että reflektoinnin ansioista en enään niin monesti ihmettele sitä, mitä rasismia käsittelevässä keskustelussa tapahtuu. On myös helpompi löytää oma paikka antirasistisena toimijana, nyt kun ymmärrän usein, joskus kylläkin vasta jälkikäteen, miten oma positio vaikuttaa rasismia käsitteleviin keskusteluihin ja siihen, miten ihmiset suhtautuvat minuun. Valkoisuuden reflektointi auttaa ymmärtämään sitä latausta, joka rasismista keskustellessa sanoissa on. Näin se auttaa ymmärtämään myös sitä, millainen on tila, jossa kasvatusalan rasismikokemuksesta puhuminen on mahdollista ilman, että sen merkitys minimoidaan. Se antaa näkemystä ajatella sitä, mitä tapahtuu kasvatusalan työyhteisössä, jossa työntekijöitä tuetaan tunnistamaan rasismin merkitykset myös silloin, kuin rasismia ei nimetä eksplisiittisesti.
Vaikka olemme kaikki mustan naisen lapsia, ajatus valkoisen ihon pigmentin standardiudesta ja valtakulttuurin tavallisuudesta luo etumatkan ihmisyyteen (Menakem 2022). Rasismin kohteena olevien perheiden vanhemmat ovat jo hyvin varhaisessa vaiheessa tietoisia siitä arjen rasismin taakasta, minkä keskellä heidän lapsensa varhaiskasvatuksessa ja koulussa navigoivat. Yksi rasismin rakenne on se, että rasismin kohteena olevat vanhemmat kantavat eettisen ja rasismitietoisen kasvatuksen vastuuta. On siis aika, että myös valkoisuudesta hyötyvät vanhemmat ja kasvattajat perehtyvät tähän todellisuuteen, jonka osa rasismi on.
Termiselityksiä:
Valkoisuusnormi: Viittaa sosiaaliseen rakenteeseen, jossa valkoisiksi mielletyt henkilöt nähdään normina, johon ei-valkoisia (“etnisiä”) ihmisiä verrataan. Historiallisista ja yhteiskunnallisista syistä valkoiset ihmiset ovat ryhmänä valta-asemassa suhteessa ei-valkoisiin ihmisiin. (Fem-R sanasto: http://www.fem-r.fi/sanasto/)
Normatiivinen valkoisuus: Termi viittaa myös valkoisuuden järjestävään ja hierarkisoivaan voimaan suhteessa niihin, jotka määrittyvät sen “toisiksi”. Normatiivinen valkoisuus on olennainen osa suomalaisuutta ja kansallista identiteettiä. Mielikuvat suomalaisesta ihmisyydestä ovat edelleen vahvasti sidoksissa valkoisuutteen ja normiin sopimattomat ihmiset tulkitaan usein ulkomaalaisiksi. (Rasismi, valta ja vastarinta, s. 59-62.)
Itsereflektio: Prosessi, jossa uuden tiedon omaksumisen ja itsetutkiskelun kautta opitaan tiedostamaan omia ennakkoluuloja ja niistä johtuvia tiedostamattomia toimintatapoja ja työkulttuuria, joka toisintaa yhteiskunnan syrjiviä valtarakenteita
Valkoisuuskeskeinen (White Centring): Toimintakulttuuri, jossa valkoisten ihmisten tunteet, valkoiset arvot, valkoisuusnormi ja valkoisiin tunteisiin keskittyminen asetetaan kaiken muun yläpuolelle. Valkoisuuskeskeinen työkulttuuri voi ilmetä sävykyttäyksenä, valkoisena herkkänahkaisuutena ja valkoisuuden ylempään arvoon nostavana toimintakulttuurina ja suoranaisena henkisenä- tai fyysisenä väkivaltana. Näistä rasismin muodoista on lisää aikaisemmissa esseissä.
Sävykyttäys (tone policing): on toimintamalli, jossa keskitytään BIPOC-ihmisen tunneilmaisuun puheen sisällön sijasta. Tällöin voidaan esimerkiksi toivoa, että BIPOC-ihminen puhuisi kauniimmin ja ei kuulostaisi niin vihaiselta, jolloin hän olisi rakentavampi keskustelukumppani. Sävykyttäys voi ilmetä myös keskusteluina, jotka korottavat niiden rasismista puhuvien ihmisten sosiaalista statusta, jotka puhuvat rasismista lempeästi ja pehmeästi. Sävykyttäys perustuu rotuopin mukaiseen ajattelumallin, jossa valkoisen ihmisen viha tulkitaan oikeudenmukaisuudeksi, kun taas mustan ihmisen viha tulkitaan vaaralliseksi ja aggressiiviseksi. Sävykyttäys pitää yllä valtarakennetta, jossa valkoisesta näkökulmasta kerrottu tieto on ruskeaa tietoa korkea-arvoisempaa. (Me and White Supermacy, 46-50)
Valkoinen paneeli: Työntekijäyhteisön yhdenvertaisuuden edistämisestä vastaavat valkoiset paneelit ovat siis yksi rakenteellisen rasismin muoto, joka ylläpitää työyhteisöissä toimintakulttuuria, jossa mustilla, ruskeilla ja rodullistetuilla ihmisillä ei ole yhdenvertaisia mahdollisuuksia vaikuttaa ja toimia ja joissa rasismia käsittelevällä tiedolla ei nähdä olevan arvoa. Valkoisissa paneeleissa ei siis ole vain siitä, onko työryhmissä mustia ja ruskeita ihmisiä, vaan myös siitä, miten paikalla olevat ihmiset muovaavat rakenteita, joita työryhmä yllä. Tällöin kyse on siitä, mihin kehykseen musta ja ruskea tieto laitetaan instituutiossa. Kasvatusalan valkoisen ylivallan takia antirasistisen työn tekemiselle ei ole pysyviä organisaatiota ja rakenteita. (Nunes, Kelekay, Gathou & Akinyi 2021; Saad 2020, 12–13; Sheikh 2020b.)
Valkoinen herkkänahkaisuus: Käsite valkoinen herkkänahkaisuus (tai hauraus eng. white fragility) viittaa mielentilaan, jossa rasismista keskustelu johtaa traumaperäisiin puolustusreaktioihin. Valkoisen haurauden toimintamallien avulla vältetään rasismista ja valkoisuudesta puhuminen ja ohitetaan rasismikokemusta käsittelevä kertomus tai rasismia käsittelevä tutkimustieto. Valkoinen herkkänahkaisuuden takia keskustelu, joka sivuaa rasismia, johtaa suuriin tunteisiin, kuten loukkautumiseen, syytökseen tai vihaan. Se voi myös johtaa passiivisuutena ilmeneviin puolustureaktioihin, kuten valkoiseen hiljaisuuteen, joka ilmenee haluttomuutena puhua, vaikenemisena tai yrityksinä siirtää keskustelun aihe pois rasismista ja valkoisuudesta. Näin valkoinen hauraus pitää yllä yhteiskuntaa, jossa valkoisilla ihmisillä on oikeus olla osallistumatta rasismia ja valkoisuutta käsittelevään keskusteluun. (Saad 2020, 40–41.)
Lähteet:
Menakem, R. 2022. Resmaa Menakemin luento Harm vs. Hurt tapahtumassa Embodied Social justice Summit 19.2.2022.
Williams, J. M. 2022. Williams Justin Michaelin luento Finding autentic voice in the movement for equality tapahtumassa Embodied Social justice Summit 19.2.2022.
Akinyi, P., Gathou, M, Kelekay, J., & Nunes, D. 2021. Tanssija Phyllis Ainyin, tutkija Monica Gathoun, taiteilija Deise Faira Nunesin ja tutkija Jasmine Kelekayn puheenvuoro järjestön Nordisk kulturkontakt verkkotapahtumassa Black feminism and culture in the Nordics: Who gets to be heard” 14.4.2021.
Saad, L. 2020. Me and White Supermacy. London: Quercus Edititons
Sheikh, L. 2020. Antirasismityöpaja 26.8.2020. Liban Sheikhin antirasismia käsittelevä verkkokoulutus.
Keskinen, S., Seikkula, M., Mkwesha, F., Aghayeva, U. & Sinkkonen, A. 2021. Rasismi, valta ja vastarinta: Rodullistaminen, valkoisuus ja koloniaalisuus Suomessa. Helsinki: Gaudeamus.
