Onko järkyttyminen oma tapani pitää yllä valkoista hiljaisuutta itsessäni ja kasvatusalan työyhteisössä?

Oon saanut itseni parin edellisen viikon aikana kiinni siitä, että kun kuulen rasismikokemuksesta, oma reaktioni siihen on olla yllättynyt ja järkyttynyt. Vaikka rasismista kertova BIPOC-työkaverini tai -asiakas ei ole. Tämä toimintamalli on alkanut mietityttää mua. Miksi järkytyn siitä, että BIPOC-ihmisiin kohdistuu rasismia työyhteisössä tai arkisissa vapaa-ajan kohtaamisissa, vaikka tiedän rasismin olevan osa valkoista tapa- ja toimintakulttuuria suomalaisessa yhteiskunnassa? Miksi mun reaktio on ristiriidassa sen todellisuuden kanssa, jossa tiedän eläväni? 

Yllättynyt järkyttyminen, jota usein koen, ilmenee käytännössä tilanteissa, joissa kuulen rasistisesta tapahtumasta ja ainut tapa, jolla pystyn osallistumaan keskusteluun on ihmettelevä kommentointi, kuten: “En voi käsittää sitä” ja ”Miten hän noin toimi?” tai “Mitä ihmettä, ihan kauheaa!" tai “ Tosi outoa!” Rasismista järkyttyessäni vien keskustelua kauemmaksi systemaattisen rasismin kontekstista. Vien keskustelua suuntaan, jossa rivien välissä kyseenalaistan systemaattisen rasismin olemassaolon, vaikka tiedän sen ilmenemismuodoista jo aika paljon. Lisäksi kauhistun BIPOC-ihmisen elämää, joka sisältää rasismin kohtaamista. Kauhistun asiaa, joka on kertojalle arkinen. Oon tullut siihen lopputulokseen, että tämä toimintatapani on ongelmallinen.

Joskus järkyttyminen voi olla myös rasismikokemuksesta kertovan ihmisen tunteiden peilaamista ja empatiaa. Mutta olen huomannut, että tätä se ei aina ole omalla kohdallani. Järkytyn myös tilanteissa, joissa tilanteesta kerrotaan rauhassa ja rasismin kontekstissa. Näissä tilanteissa järkytykseni tuo lisää emotionaalista taakkaa itse keskusteluun, ja musta tuntuu, että oma tunnereaktioni vie keskustelua pois päin itse rasismikokemuksesta keskustelemisesta. Järkyttymisen sijasta haluaisin ilmaista selkeästi, että: “Tuo, mitä koit, oli väärin.” Tämän jälkeen haluaisin siirtää huomion itsestäni pois itse tilanteeseen. 

Ensi viikolla valkoisuudenreflektointiryhmässä käsitellään valkoista hiljaisuutta. Kappaleen lukemisen jälkeen mua alkoi mietityttää se, voisko mun kohdalla valkoinen hiljaisuus ilmetä myös tavoissa osallistua keskusteluun? Voiko järkyttyminen olla yksi valkoisen hiljaisuuden muoto? Layla F Saadin mukaan valkoinen hiljaisuus on metodi, jonka avulla pystymme valkoisina ihmisinä suojelemaan itseämme rasismin purkamiseen liittyvältä työltä ja samanaikaisesti pitämään yllä valkoiseen ylivaltaan perustuvaa ryhmädynamiikkaa omassa elämänpiirissä (Saad 2020, 56-57.) Tämä Saadin ajatus sai minut pohtimaan sitä, rakennanko valkoisella järkyttymisellä ympärilleni todellisuutta, jossa rasismi on poikkeuksellista eikä tavallinen ja systemaattinen osa kasvatusalaa tai suomalaista yhteiskuntaa? Pidänkö järkyttymällä yllä ympäristöni valkoista hiljaisuutta? Vai onko kenties järkytyksessä kyse aivan jostain toisesta rasismin muodosta? 

Saad puhuu kirjassaan myös siitä, miten valkoinen hiljaisuus voi helposti olla tulkittavissa hyväntahtoiseksi toiminnaksi. Rasismin edessä vaikeneva ihminen voi myös vaikuttaa neutraalilta, mutta tästä huolimatta valkoinen hiljaisuus on kaikkea muuta kuin neutraalia. Valkoinen hiljaisuus on väkivaltaa, jonka avulla aktiivisesti suojellaan valkoista valta-asemaa. Hiljaisuuden avulla me valkoiset ihmiset viestimme, että “Minulle tämän hetkinen tapa toimia yhteiskunnassa sopii oikein hyvin, koska toimintakulttuuri ei vaikuta minun asemaan heikentävästi ja koska nautin valkoisista etuoikeuksista, jotka minulle tällä hetkellä annetaan.” (Saad 2020, 56-67.) 

Musta tuntuu, että järkyttymällä joskus merkitsen rasismin tavattomaksi asiaksi, jonka vähentäminen ei ole tavallinen osa omaa kasvatus- ja sosiaalialan työnkuvaani. Musta tuntuu, että järkyttymisen jälkeen minun on joskus hankala siirtää toiminnan fokusta rasismista raportointiin tai antirasismin kehittämiseen. Joskus tuntuu siltä, että järkyttymällä varsinkin valkoisten ihmisten seurassa pyrin pitämään yllä pehmeää rasismista vaikenevaa valkoista todellisuudenkuvaa ja suojelemaan itseäni epämiellyttävien asioiden syvemmältä tiedostamiselta. 

Saadin mukaan valkoinen hiljaisuus on aktiivista toimintaa, jonka avulla suojellaan valkoista ylivaltaa. Tästä näkökulmasta katsottuna oma taipumukseni järkyttyä voisi olla myös valkoisen hiljaisuuden ilmenemismuoto. Saadin mukaan yksi tärkeimmistä kysymyksistä valkoiselle itselleni on se, miten olen hyötynyt hiljaisuudesta? Minusta tuntuu siltä, että järkyttymällä lopulta suojelen työnkuvaani, johon antirasismin kehittäminen ei ole kuulunut. Järkyttymällä merkitsen rasismin epätavalliseksi oikuksi, ja näin olen voinut pitää keskustelun tasolla, jossa ei käsitellä työtä, jonka avulla vähennetään rasismia. Ja tämän kaiken olen voinut tehdä BIPOC-perheiden hyvinvoinnin kustannuksella. 

Valkoinen järkyttyminen = keskustelussa ilmenevä valkoisuuden muoto, jossa rasismikokemuksen kuullessani järkytyn, vaikka tiedän, että Suomi on rasistinen maa. Rasismikokemuksen takia järkyttyminen tai säikähtäminen voi olla myös empaattinen reaktio siihen, että rasismista kertova ihminen on itse järkyttynyt. Mutta niissä tilanteissa, joissa BIPOC-ihminen ei itse ole järkyttynyt kohtaamastaan rasismista, oma valkoinen järkyttyminen lisää keskustelun tunnetaakkaa. Järkyttyminen on ristiriidassa todellisuuden kanssa, jossa tiedän eläväni. 

Valkoinen järkyttyminen voi toimia myös rasismin ohittavana keskustelun valtamekanismina, koska järkyttymällä voidaan tiedostamatta merkitä rasismin olemassaolo tavallisesta arjesta poikkeavaksi asiaksi, joka on harvinaista, ja tämän takia siihen puuttuminen ei ole oma tehtävä. Valkoisen ihmisen järkyttyminen voi myös viedä antirasistisen työn resursseja silloin, kun valkoisen ihmisen tunteiden käsittely vie aikaa käytännön antirasistista työtä kehittävältä keskustelulta ja emotionaalisen tuen antamiselta BIPOC-ihmiselle. 

Antirasismi valkoiselle järkyttymiselle: 

Kuunteleminen, puuttuminen, BIPOC-ihmisten tunteiden peilaaminen, rasismista raportointi = Järkyttymisen sijasta valkoinen liittolainen voi kuunnella rasismikokemusta. Kuuntelussa auttaa myös sensitiivinen kyseleminen, jolla pidetään yllä keskusteluyhteyttä, jossa keskustelu etenee BIPOC-ihmisen tahdissa ja ehdoilla. Hyviä kysymysmuotoja on “Haluatko kertoa tarkemmin, mitä tapahtui…”,  “Voidaan jutella tästä, jos susta se tuntuis hyvältä.” tai “Onko joku työntekijä, jonka kanssa haluat puhua tästä aiheesta?” Kertojan tunteisiin eläytyminen on osa empaattista kuuntelemista. Ja järkyttyneen ihmisen tarina järkyttää, kun kuuntelija kokee empatiaa. Voisiko valkoinen liittolaisuus olla sitä, että rasismikokemuksen kuuntelutilanteessa kuuntelee kertomusta ja tuntee kertojan tahtiin ja hänen tunteidensa ehdoilla? 

Rasismitilanteen raportointi on tärkeää, koska raportointi edistää yhdenvertaisuuden edistämistyötä. Raporteista kerätyn tiedon avulla voidaan suunnata ja kehittää työyhteisön antirasistista työtä. Rasismista voi raportoida myös yhdenvertaisuusvaltuutetulle. Tämä puuttumiskeino harvoin johtaa selkeisiin muutoksiin raportoivan yksilön elämässä. Yhdenvertaisuusvaltuutetulle tehty raportti on kuitenkin hyvä tapa tarjota tutkijoille tietoa suomalaisesta rasismista. Valkoinen liittolainen voi myös tarjota esimerkiksi kirjoittamis- ja viestintätukea rasismista raportointiin. Kun rasismin tuottaja on minä tai työyhteisö, kehitän antirasismia, joka toimii vastaparina rasismille, jonka kohteeksi BIPOC-kollega/asiakas tai perhe joutuu.

Valkoinen herkkänahkaisuus ja hiljaisuus kasvatusalan palavereissa

 

Layla F Saadin kirjan Me and White Supermacy kappale valkoinen herkkänahkaisuus (white fragility s.40) tarjosi hyvät eväät kasvatusalan refelktointiin. Reflektiokysymykset ohjasi tällä kertaa pohtimaan myös valkoista hiljaisuutta (whtie silence s.53), joten luin myös tätä rasismin mekanismia käsittelevän kappaleen. Tuntuu siltä, että näiden kappaleiden avulla ymmärsin jotain siitä, miten töissä rasismia käsittelevissä palavereissa tapahtuu itsessäni ja työyhteisössä. Hetkinä, jolloin hiljaisuus ja herkkänahkaisuus ikään kuin ruokkivat toisiaan.

White fragility termistä käytetään paria eri suomennosta. Testailin eri käännöksien yleisyyttä google-haulla ja haun perusteella valkoinen hauraus on tällä hetkellä yleisin käännös, sen jälkeen tulee valkoinen haavoittuvuus ja viimeisenä valkoinen herkkänahkaisuus. Juteltiin valkoisuuden reflektointiryhmässä siitä, mikä käännös tuntuu kellekin omimmalta ja omien tuntemusten perusteella käytän nyt tässä tekstissä harvinaisinta suomennosta, eli herkkänahkaisuutta. Mulle tämä suomennos tuntuu nyt hyvältä, koska käytän sanaa herkkä aika monesti arjessa ja kun herkkä sanan ydistää sanaan nahka (joka mulla on valkoinen) syntyy omaan mieleen sopiva ajatuskulku siitä, että mun valkoinen nahka aiheuttaa sen, että oon herkkä rasismiaiheisissa kesksuteluissa ja sitä kautta käytän valkoista valtaa, jota etuoikeuksien takia mulla on.

Valkoinen herkkänahkaisuus/ hauraus (white fragility)

Saadin mukaan valkoinen herkkänahkaisuus ilmenee meissä valkoisissa taipumuksena ottaa uhrin rooli, kun keskustelun aiheena on valkoisten ihmisten tuottama rasismi. Rasismista keskustellessa valkoisen herkkänakaisuuden takia voi myös tuntua parhaalta olla hiljaa, vaihtaa keskustelun aihetta tai poistua paikalta, jolloin itse töissä tuottamastaan rasismista puhuminen ja antirasismin kehittäminen on mahdotonta. (Saad 2020, 42-43.)

Miten valkoinen herkkänahkaisuus ilmenee?:

• Vihaisena, puolustavana, pelokkaana käytöksenä.
• Riitelynä ja kokemuksena siitä, että on ollut syyllistämisen kohteena.
• Se voi ilmetä myös itkuna tai hiljaisuutena, jolloin keskusteluun osallistuminen ei onnistu.
• Keskustelusta pois lähtemisenä. 
• Haluna puhua johtajan tai ylemmässä valta-asemassa olevan valkoisen ihmisen kanssa. 

(Saad 2020, 42, suom. Upu)

Omalla kohdalla valkoinen hauraus ilmenee esimerkiksi edellisessä tekstissä kuvatussa ajatuslogiikassa, jossa otan queeriyden kautta uhrin roolin silloin, kun tavoitteenani on puhua rasismista ja reflektoida omaa valkoisuutta. Oon huomannut, että kasvatusalla uhrin rooli voi myös ilmetä työntekijän tunteena, että itseä ammattilaisena ei enää arvosteta, jos työporukan tai asiakkaiden keskustelu siirtyy käsittelemään toimintakulttuurin rakenteellista rasismia. 

Uhrin roolin omaksumisen kautta valkoinen ihminen pystyy siirtämään rakenteellista rasismia käsittelevän keskustelun aiheen itseensä, jolloin työyhteisön toiminnan rasismia käsittelevä kriittinen keskustelu pysähtyy. Oon miettinyt, että kasvatusalan yksilökeskeinen työ- ja keskustelukulttuuri voi myös vahvistaa meissä kasvattajissa uhriuteen perustuvaa toimintamallia. Yksilökeskeisyyden takia me ollaan opittu ajattelemaan asioita ensisijaisesti yksilön (itsen tai yhden oppilaan) kautta ja tän takia meillä on taipumus tulkita kriittinen keskustelunavaus itseen kohdistuvana kritiikkinä.

 

Valkoinen hiljaisuus (White silence)

Valkoinen hiljaisuus tarkoittaa sitä, että valkoiset ihmiset hiljentyvät, kun keskustelu siirtyy käsittelemään valkoisuutta ja rasismia. Tämä rasismin mekanismi syntyy valkoisesta herkkänahkaisuudesta johtuvasta tunteista, kuten epävarmuudesta ja pelosta. Tunnistan itsessäni monesti Saadin kuvaaman pelon, joka herää, kun ajattelen hetkeä, jolloin puhun valkoisuudesta tai rasismista ja sanon tiedostamatta jotain, joka kumpuaa omista etuoikeuksista ja niiden ylläpitämisestä ja on sen takia rakenteellista rasismia. Saadin mukaan valkoinen herkkänahkaisuus ei kuitenkaan ole ainut syy valkoiseen hiljaisuuteen. Hiljaisuus on ikään kuin valkoisten ihmisten välillä vallitseva "status quo" - hiljainen sopimus yhteisestä ajattelu- ja toimintatavasta. Se on kuin yhteinen lausumaton manifesti, jonka avulla pidämme kiinni valkoisesta etuoikeudesta, johon liittyy vapaus olla puhumatta rasismsita ja vapaus olla purkamatta rasismia tuottavaa valtarakennetta, josta itse hyötyy. (Saad 2020, 53-55.) 

Tunnistan valkoisen hiljaisuuden itsessäni ja työyhteisössäni ja tämä sai pohtimaan sitä, että mitkä rakenteet kasvatusalalla pitävät yllä oikeutta vaieta rasismista? Afroamerikkalaisten tutkimuksen professori Carol Andersonin mukaan rakenteellinen rasismi käyttää usein tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden kieltä ulossulkemiseen (Anderson 2016). Suomessa kasvatusalalla valkoista hiljaisuutta ylläpitää kansalliset suunnitelmat, kuten VASU (Opetushallitus 2018) ja opettajan eettiset ohjeet (OAJ 2020), joissa Andersonin kuvaamalla tavalla painotetaan kasvatustyön tasa-arvoisuutta tai syrjinnän ei-ilmenemistä idean tasolla. Ja näin suunnitelmat sulkevat ulkopuolelleen rasismia käsittelevän keskustelun.

Opettaja pitää huolta siitä, että kaikille oppijoille kuuluvat samat yhteiskunnan jäsenen oikeudet ja velvoitteet. Hän huolehtii, että oppijoiden ja heidän huoltajiensa kulttuureja ja maailmankatsomusta kunnioitetaan tasapuolisesti eikä ketään syrjitä niiden perusteella. (OAJ 2020.)

Koska kasvatusalan opetussuunnitelmat ja eettiset ohjeet vaikenevat rasismin ja syrjinnän olemassaolosta, ne päätyvät ohjaamaan työntekijää ylläpitämään valkoisuusnormia ja rakenteellista rasismia työajalla. Näin suunnitelmat rakentavat valkoisen hiljaisuuden avulla valkoisuusnormia. Ja valkoisen hiljaisuuden avulla me pidämme yllä etuoikeutta, joka perustuu rasismista vaikenemiseen. Ja työyhteisössä pidetään yllä etuoikeutta, joka perustuu vapauteen olla kehittämättä antirasismia työajalla. 

Minä osana herkkänakhaisten ja hiljaisten kasvattajien valkoista piiriä

Saadin valkoista herkkänahkaisuutta ja hiljaisuutta käsittelevät kappaleet olivat tosi silmiä avaavat. Tuntuu siltä, että oon näihin rasisminmekanismeihin liittyvissä pohdinnoissa vasta alkussa ja tuun palaamaan näihin rasismin ilmenemismuotoihin monesti. 

Mun omat kasvatusalan opinnot eivät sisältäneet tietoa rasismista tai syrjinnästä. Olin tän takia aika turhautunut koko opintojen ajan ja pyrin etsimään tietoa koulun ulkopuolisten tahojen järjestämistä koulutuksista. Kävin kaikissa saatavilla olevissa koulutuksissa, jotka käsittelivät jostain näkökulmasta "maahanmuuttajuutta" tai "pakolaisten kohtaamista". Usein näidenkin koulutukisen jälkeen mun olo oli hämmentynyt ja surullinen. Ja lopulta vihainen. Voiko olla, että nämä tunteet syntyivät juuri valkoisesta hiljaisuudesta ja herkkänahkaisuudesta?

Musta tuntuu, että usein koulutuksissa, joissa käsitellään BIPOC-oppilaiden/ heidän perheiden "kohtelua" tai "kohtaamista", niin me valkoiset kasvatusalan ihmiset ikään kuin pyöritään yhdessä rasismin ympärillä, aika pitkän välimatkan päässä. Vähän kuin piirissä, jossa kaikki on käsikädessä ja osa katsoo keskelle ja osa ulos päin. 

Musta tuntuu siltä, että useat meistä katsoo puhuessaan piirin keskellä olevaa käistettä, eli rasismia, mutta ei kävele keskelle ja ota sanaa syliin. Ja osa katsoo piiristä ulos päin ja miettii itseään tai piirin ulkopuolella olevaa tasa-arvon ideaa, josta opetussuunnitelmassa puhutaan, mutta jota ei käytännön tasolla ole olemassa. Herkkänahkaisuus saa meidät katsomaan poispäin ja hiljaisuus  katsomaan keskustaa päin rasismisanaa vältellen. Hiljaisuus ja herkkänakaisuus ovat läsnä ja ruokkivat toinen toistaan ja pitävät meidän käsiä kiinni seuraavan ihmisen kädessä niin, että kukaan meistä ei kulje kohti  teemaa, josta yhdessä puhutaan. Eli valkoisuutta ja rasismia. 

Tämä ajatus piiristä taitaa olla se Saadin kuvaama valkoisen hiljaisuuden status quo, jonka purkaminen pitää nyt aloittaa kasvatusalan palavereissa. Tuntuu aika pelottavalta ottaa käsistä irti ja mennä keskelle, ehkä yksin tai jonkun kanssa ja alkaa puhua rasismista ja antirasismista, jonka kehittäminen on kaikkien jatkuva lakisääteinen velvollisuus. Mut kyllä varmasti aika moni tulee perässä, kun sen uskaltaa tehdä. 

Lähteet:

Saad, L. 2020. Me and White Supermacy. London: Quercus Edititons

Anderson, C. 2016. “Democracy Now!” Youtube-kanavan haastattelu “Professor Carol Anderson on Police Killings, Trump, the Clintons & "White Rage"”. Viitattu 7.7.2020. https://www.youtube.com/watch?v=Yd14vD0l06E

Opetushallitus. 2018. Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet 2018. Viitattu 30.11.2018. www.oph.fi/download/179349_varhaiskasvatussuunnitelman_perusteet_2016.pdf

OAJ. 2020. Opettajan arvot ja eettiset periaatteet. Viitattu 12.12.2020. https://www.oaj.fi/arjessa/opetustyon-eettiset-periaatteet/opettajan-arvot-ja-eettiset-periaatteet/#opettaja-ja-yhteiskunta

Oman aseman reflektointi - valkoinen queeriys antirasismin voimavarana ja hämmentäjänä

Aloitettiin Loukon masinoiman valkoisuuden reflektointiryhmän tapaamiset kuukausi sitten. Tapaamme kerran kuussa seuraavat 2 vuotta ja ryhmässä käydään läpi valkoisuuden kokemusta Layla F Saadin kirjan Me and White Supermacy ohjeiden mukaan. 

 

Valkoinen queeriys antirasismin hämmentäjänä

Ihan ensimmäisenä musta tuntui siltä, että oma valkoinen queer positio muodosti muurin, jonka yli en päässyt. Miksi tunsin näin? Tässä pätkä ensimmäisistä ajatuksista, joita kirjoitin valkoisesta etuoikeudesta. Kirjoitus ei päässyt lähellekään aihetta:

"Oon yhteiskunnallisessa valtarakennelmassa heteroista yhtä porrasta alempana. Ja cis-sukupuolisista ehkä puolikasta porrasta alempana. Tämä alempana oleminen on valjennut mulle sosiaalialan opinnoissa, joissa minua syrjittiin queeriyden takia. Syrjintä oli usein käytännössä argumentteja, jotka kyseenalaistivat oikeuden olla jotain muuta, kuin hetero ja työskennellä varhaiskasvatuksessa esittämättä heteroa lapsille. Sekä argumentit, jotka kyseenalaista syrjinnän olemassaolon ohittavan tasa-arvoretoriikan avulla. Useimmiten kyseenalaistin syrjivät kommentit, mutta jätin syrjinnän nimeämättä. Kun syrjintäkokemuksia keertyi useampi, raportoin teot JAMKille, oppilaitokselle, jossa opiskelin. Raportti ohitettiin “arvokkaasti” ja kohteliaasti. Tein tapauksista myös kantelun oikeusministeriöön, kantelu meni läpi ja johti lopulta uuteen arvokkaaseen ja kiitoksilla kuorrutettuun “ei tehdä mitään ja ohitetaan asia” -raporttiin. Oon nähnyt sen, miten rakenteellinen syrjintä on ohittamista, laiskuutta, passiivisuutta ja haluttomuutta. Ja ihan niin kuin muuallakin elämässä, myös syrjinnän kohdalla näihin valtaa ylläpitäviin toimintamalleihin on vaikea puuttua. Opin sen, miten JAMKin tuottama syrjintä oli lopulta yksittäisen ihmisen (minun) mielipide. On hankala vähentää syrjintää, jota ei itse tuota. Aivan niin kuin yleensäkin ihmisillä, jotka yrittävät vähentää itseensä kohdistuvaa syrjintää, mielenterveyteni romahti. "

Mitä tästä vuodatuksesta, joka ei käsittele valkoista etuoikeutta, voi päätellä? Työ, mitä tein queer-ihmisten aseman parantamiseksi JAMKissa, ei selvästi osunutkaan laariin, jota on tutkittava, jotta pääsen käsiksi valkoiseen etuoikeuteeni. Vaikka oon luullut, että se edes vähän päätyisi. Ja ehkä jossain määrin päätyykin, mutta ei siinä määrin, kuin mitä luulin.

Koska olen syrinnän kohteena, ehkä olen tiedostamattani ajatellut, että valkoinen reflektointi on mun kohdalla tehty. Sosiologi ja poliitikko Liban Sheik kirjottaa, että valkoisille on tyypillistä tiedostaa rasismin olemassaolo, mutta kieltäytyä reflekoimasta valkoisuutta omakohtaisesti (https://www.libansheikh.fi/journaali/antirasistinenopas). Ja näin olen toiminut yhteiskunnan minulle määräämän valkoisen ihmisen roolin mukaisesti ja pitänyt valkoista valta-asemaa yllä.

Kun jälkikäteen lueskelin tätä ensimmäistä kirjoitusta ns. "etuoikeuksistani" aloin pohtimaan sitä, miten syrjinnän aiheuttama vihan tunne voi vaikeuttaa antirasistista työn tekemistä. Eli olen tehnyt eron hyvän itseni ja rasimia tuottavan ihmisen välille oman syrjintäkokemuksen avulla. Antirasimista kirjoittaessa olen ajatellut itseäni syrjinyttä ihmistä. Lopulta ymmärsin, että olen vihan avulla voinut tehdä eron itseni ja antirasismin kohteena olevan valkoisen ylivallan välille. Vaikka samaan aikaan olen ajatellut tietäväni, että olen osa valkoista ylivaltaa. Ja näin epäyhtälö on syntynyt. Valta-asema ei horju, koska minun on ollut mahdotonta tiedostaa valkoisuutta itsessäni, koska asetin itseni tiedostamatta valkoisen ylivallan ulkopuolelle.

Erilaisiin binäärisiin hyvä-paha jakoihin perustuva ajattelumalli on yleinen rakenteellisen rasismin muoto. Omalla kohdallani tämä binäärinen jako ilmeni muodossa: minä queer syrjitty - sinä cis-hetero, joka tuotat syrjintää ja ohitat kokemukseni.

Saadin kirja käsittelee hyvä-paha -jakoon perutuvaa  rasismin muotoa kappaleessa kaksi, Sinä ja valkoinen hauraus (You and white fragility). Hyvä-paha jaon avulla valkoinen ihminen voi asettaa itsensä rasismin ulkopuolelle ja näin säilyttää ajatuksen, jonka mukaan itse on hyvä ja toimii oikein. Vaikka todellisuudessa ajatus oman toiminnan hyvyydestä vaikeuttaa antirasistisessa työssä hyvin toimimista. (Saad, 43.)

Binääriseen jakoon perustuva taipumus nähdä itse hyvänä (ja toiset ihmiset pahana) estää valkoisia ihmisiä käsittelemästä itse tuottamaansa rasismia. Binäärinen hyvä-paha jako vaikeuttaa myös rakenteellisen rasismin systemaattisen ja yhteiskunnallisen tason ymmärtämistä. 

 

Valkoinen queeriys antirasismin voimavarana

Toisaalta queeriys on myös antanut taitoja ymmärtää rasismin mekanismeja. Jo ennen kuin aloin tutustua syrjintää, rasismia ja normatiivisuutta käsittelevään kirjallisuuteen, tunnistin joitakin cis-heteronormin tuottamia syrjinnän muotoja keskustelutilanteista. Aikaisempi kotikaupunki Jyväskylä, joka on kokoaan konservatiivisempi kaupunki, tarjosi mahdollisuuksia harjoitella. JAMKin dialogiseen pedagogiikkaan perustuvat opetustilanteet tarjosivat "monipuolisen ympäristön" rasismin ja syrjinnän havainnointiin. Rasismin ja syrjinnän mekanismit ovat lopulta aika samankaltaisia kohteena olevasta ihmisryhmästä riippumatta. Tästä esimerkkinä on luonnollisuuden ajatukseen perustuva rasismi ja syrjintä, jolla pidetään yllä valkoisuusnormia ja myös esimerkiski vammatonta yksiavioista cisheteronormia.

Usein valkoisuusnormia ylläpitävää valtaa käytetään kasvatus- ja sosiaalialalla lempeästi, kauniisti ja kohteliaasti kiitellen. Saman aikaisesti ohitetaan valta-rakenteita purkava keskusteluavaus tasa-arvo- tai yhdenvertaisuusretoriikan avulla. Tätä retoriikka voidaan käyttää myös rasismia käsittelevän keskusteluavauksen ohittamiseen ja toiseen aiheeseen siirtymiseen. Rakenteellista syrjintää tuottava keskustelukumppani on oman kokemuksen perusteella vähän kuin kohtelias saippuapala, joka lipsuu pois vastavuoroisesta eteen päin menevästä dialogista, jonka tavoite on rasismia ja syrjintää vähentävä toiminta.

Aktivisti ja poliitikko Ajak Majok käsitteli vähän samankaltaista syrjinnän ja rasismin mekanismia tapahtumassa Dismantling Anti-Blackness: Antiracist forum 2020. Majok viittasi rasismin mekanismiin termillä laimeneminen. Majokin mukaan laimentaminen rakenteellisen rasismin muotona viittaa keskusteluun, joka alun perin käsittelee rasismia, mutta jossa siirrytään käsittelemään samanaikaisesti monen ihmisryhmän yhdenvertaisuutta ja/tai puhumaan tasa-arvosta idean tasolla. Näin keskustelun aihe laimenee. Vastavoimana laimenemiselle on täsmällinen puhe rasimista. Tällöin keskustelu käsittelee spesifisti tietyn ihmisryhmän kokemaa rasismia, sen ilmenemismuotoja, ympäristöjä ja vähentämistä.

Näin ollen oon huomannut, että queeriys on voimavara ja ajattelun hämmentäjä antirasismin kehittämisessä. Oon nuoresta aikuisuudesta asti tajunnut, että tämä yhteiskunta syrjii mua. Tän takia en ehkä ole kokenut tarvetta kieltää rasismin olemassaoloa kasvatusalalla. Ja koska valtion institutioissa olemassaoloni kyseenalaistetaan cishetero-oletusten avulla, on mun helppo ymmärtää, että koska olen valkoinen, tuotan tiedostamatta samankaltaista oletuksiin perustuvaa rakenteellista rasismia. 

Toisaalta antirasismista puhuessani olen välillä tiedostamattani vihainen itseäni syrjineille kasvatusalan työntekijöille, jolloin pääni sisäinen binäärinen jako hyvään ja pahaan on syntynyt ja kadotan huomion keskipisteen, eli rakenteellisen rasismin vähentämisen ja BIPOC-ihmisten hyvinvoinnin edistämisen. 

Jos tosissani haluan kehittää antirasismia työajalla, viha ei auta viestintätilanteita. Valkoisten valtarakenteiden purkaminen on jo tarpeeksi vaikeaa ilmankin mun valkoisen ihmisen kokemaa vihaa. Viha nostaa valkoisen keskustelukumppanin puolustusreaktiot pintaan ja tekee työstä mulle vaikeaa. Vaikeuttaakohan eri syrjinnän kontekstista rasismin kontekstiin siirtynyt viha vielä enemmän keskustelua, kuin suoraan rasismiin kohdistuva viha? Ja jos en osaa pitää erillään mielessäni valkoisen queeriyden kokemuksia antirasismista, voinkohan tiedostamattani tuottaa keskustelun laimenemista? 

Saad käsittelee kirjassaan häpeän tunnetta, jota valkoinen ihminen tuntee itse tuottamaansa raismia ajatellessaan. Musta tuntuu, että omat perustunteet häpeän takana on viha ja pelko. Viha, jota tunnen omaa ja/tai toisten ihmisten ymmärtämättömyyttä kohtaan ja pelko siitä, että joudun nöyryytetyksi. Tämän Saadin teksti avulla, alan katselemaan omia tunteita hieman kauempaa, jotta voin olla viemättä tilaa BIPOC-ihmisten tunteilta ja ottamaan vastuun omien valkoisten tunteiden käsittelystä.

Tavoittena ei ole se, että pystyisit elämään ilman häpeän tunnetta. Tavoittena on pyrkiä ymmärtämään totuutta todellisuudesta, jotta voisit muuttaa todellisuutta, jossa elät. Vaikka rasismia sisältävään todellisuuteen herääminen herättää kipeitä häpeän ja syyllisyyden tunteita, nämä tunteet eivät ikinä ole mitään, mitä voisi verrata mustien ja ruskeiden ihmisten kokemaan kipuun, joka johtuu rasismista. Ystäville puhuminen auttaa tässä tunnetyössä ja mahdollistaa sen, että voit jatkaa eteen päin. (Saad s.25, suom. Upu)

 

 

Rasismeja ja antirasistisia vastavoimia

Laimeneminen = Rakenteellisen raissmin muoto, joka ilmenee keskustelutilanteissa, joiden on tarkoitus käsitellä rasismia ja joissa siirrytään käsittelemään yleisellä tasolla tasa-arvoa tai yhdenvertaisuutta. (Majok, 2020, Dismantling Anti-Blackness: Antiracist forum 2020.)

Täsmällinen puhe vastavoimana laimenemiselle = Rakenteellisesta rasismista puhuttaessa pyritään puhumaan rasismin ilmenemisestä ja vähentämisestä täsmällisesti ja konkreettisesti sekä käsitellään aihetta spesifisti tietyn ihmisryhmän näkökulmasta kerralla. (Majok, 2020, Dismantling Anti-Blackness: Antiracist forum 2020.)

Binäärinen jako hyvään ei-rasistiin ja pahaan rasistiin = Ajattelumalli, joka vaikeuttaa tiedostamattomasti tuotetusta rakenteellisesta rasismista puhumista (Layla F Saad, Me and White Supermacy, s. 43). Binäärinen jako muodostaa keskusteluun yksilökeskeisen näkökulman, minkä takia valkoisen normin ja tiedostamattomasti tuotetun rasismin vähentäminen on mahdotonta. 

Vastavoime binääriselle jaolle = Valkoisen ihmisen kyky olla kiinnostunut itse tuottamastaan ja lähiympäristössä ilmenevästä rasismista ja sen vähentämisestä. Tätä taitoa voi kehittää purkamalla oman elämän valkoisuusnormia ja reflekoimalla valkoista positiota.